Kun Laura T. kirjoitti eilen kirpputorilta löytämästään hymypoikapatsaasta, aloin miettiä meidän kirjahyllystämme löytyviä kalpeanaamoja ja niiden tarinaa.

Kun aikoinamme muutimme Ollin kanssa yhteen, bongasin hänen yhdestä sekalaisesta muuttolaatikostaan hymypoikapatsaan.
– Et kai sä nyt oikeesti tota ota mukaan? minä kysyin.
– No totta kai!
– Kai munkin sitten on pakko…

Oma patsaani oli takan reunalla äidin kipsisen karhupatsaan ja lahjaksi saadun enkelin välissä. En ollut ajatellut koko patsasta pitkään aikaan. Jotenkin se ei tuntunut… oikein miltään.

Minä sain hymytyttöpatsaani kuudennella luokalla. Se oli kolmas ja viimeinen mahdollisuus napata pysti itselleen. Kun patsaan saaja ensimmäisellä luokalla valittiin, opettajamme järjesti suljetun lippuäänestyksen. Sääntö oli, että itseään ei saa äänestää. Opettajan sana oli laki, mutta muistan paljastaneeni parille kaverilleni, että äänestäisin varmaan kyllä itseäni, jos saisi. Mielestäni olin rehellinen, mutta kaverini nimittivät minua itserakkaaksi. Minä tulin pikkukaupunkiin maaseudulta, enkä tiennyt, mitä tarkoittaa itserakkaus. Uskalsin vain sanoa ääneen sen, mitä kaikki ajattelivat.

Ehkä jotenkin tuon jälkeen aloin vähätellä koko hymypatsaan arvoa. En muista, kuka patsaan voitti ensimmäisellä ja kolmannella luokalla, mutta sen muistan, kuinka yläkoulussa parhaan oppilaan stipendin sai eräs kaverini, vaikka minun keskiarvoni oli korkeampi. Minusta se oli epäoikeudenmukaista. Hymypatsaat sen sijaan olivat sattumanvaraisia, eikä niiden saajaa voinut perustella numeerisesti. Sitä paitsi arvosanojen eteen saattoi tehdä ahkerasti töitä, kun taas hymypatsaan sai luonteenpiirteiden perusteella – asian, johon ei mielestäni aivan loputtomiin voinut vaikuttaa.

Kuudennen luokan kevätjuhlat olivat koulun viereisessä kirkossa, ja minä kuljin käytävää pitkin kolmesti. Ensin luin jotakin, sitten hain hymypatsaan ja lopuksi jaetun stipendin koulun kuudennen luokan tyttöjen parhaasta keskiarvosta. Minä sain kaiken: parrasvalot ja osoituksen sekä käytöksestäni että ahkeruudestani. Olihan se ihan kiva.

Olli otti hymypoikapatsaansa vastaan samaan aikaan 30 km pohjoisempana. Heidän koulussaan patsas jaettiin vain kuudennella luokalla. Olli oli ollut niin onnellinen, että oli tuulettanut villisti tuo kipsinen poika kädessään. Hänen patsaansa näyttääkin saaneen vähän enemmän kolhuja kuin omani, joka on nököttänyt nätisti ja hiljaa kirjahyllyssä tai takan reunalla hymyillen sitä samaa kolkkoa hymyä vuodesta toiseen. Vähän tylsänä, niin kuin omistajansa.

Jotakin kuitenkin meni oikein: Nuo kaksi hymyilevää patsasta ovat kulkeneet mukanamme kaikissa asunnoissamme, emmekä koskaan ole jaksaneet riidellä kovinkaan pitkään.