Haaveilu kielletty!

dreaming.jpg

Hukuin Prinsessa Tuuliviirin sinkkuutensa syitä pohtivan  jutun kommenttilootan syövereihin ja sain patjan alta puolikkaan herneen nenääni. Osassa kommenteista kehotetaan hylkäämään haaveilu ”taruolennoista” ja tyytymään tavalliseen. En tunne Prinsessaa, mutta joitakin juttuja lukeneena en  lähtisi väittämään, että hänellä olisi puoli valtakuntaa hakusessa.

Kirjoitukset saivat minut pohtimaan haaveilijoita (joita myös haihattelijoiksi kutsutaan) ja latistajia (jotka itse itseään realisteiksi kutsuvat).

Latistajista voi olla myös paljon hyötyä. Olen usein elämässäni päässyt aiottua parempaankin tulokseen ihan vaan silkasta näyttämisen halusta sen jälkeen, kun joku on ystävällisesti käynyt kertomassa minulle, että haaveilen mahdottomia. (Sivuhuomautus: Miesmarkkinoilla tää ei tosin toimi, ei ainakaan, jos tiettyjen ominaisuuksien sijaan etsii sukulaissielua ja jotain maagista yhteyttä. )

Vähään tyytyvät ihmiset ovat varmasti tässä maailmassa onnellisimpia, tai ainakin niitä tasaisimpia. Väitän, että se on pääosin kuitenkin luonnekysymys,  eikä pelkästään oma valinta. Toiset ihmiset ärsyyntyvät siitä, että keittolautasen reunalle on eksynyt hius, että joku puhuu liian lujaa, kävelee pyöräkaistalla, ajaa 2 km/h yli tai ali toivotun nopeuden tai on laittanut vessapaperin väärin päin telineeseen. Sitten on niitä jotka ärsyyntyvät edellä mainituista ihmisistä, ja niitä, joille peruselämä ei kelpaa, vaan jotka haluavat astronautiksi kuuhun tai kalifiksi kalifin paikalle.

Itse voin nukkua riippukeinussa gekkojen keskellä, asua puoli vuotta  remontin keskellä pelkkä patja lattialla ja syödä joka aamu kaurapuuroa. Mutta en, en huoli miestä tai työtä josta en tykkää. Sori ihmiset.

Ps. Kirjoittaja uskoo kyllä, että realistit pohjimmiltaan tarkoittavat kaikkea hyvää, ja että elämä taivaanrannan maalareitten kanssa voi olla joskus vähän raskasta.

Mutta joskus voi käydä niinkin, että se joka kuuseen kurkottaa saattaa hyvinkin päästä sinne – tai johonkin muuhun hyvään paikkaan…

(Kuva täältä: http://life-love-laughter.tumblr.com/post/4554950668)

Kommentit (2)
  1. Ehkä se tavallinen oli sinne väärä sana ja niin kuin kirjoitin, en osannut sitä muotoilla niin kuin ajattelen.
    Enkä mä haaveile prinsistä valkoisella ratsulla, laulamassa serenadia ikkunan alla. Mies skeittilaudalla kolistelemaan ikkunan alle riittää, mutta niitä ei löydy sieltä nettitreffi-sivustolta. Sieltä löytyy niitä minulle ”tavallisia”, joiden elämä on työ, sitten katotaan illat sohvalla urheilua, käydään ehkä salilla joskus että voi sanoo käyneensä. Jatkan haaveilemista kaikesta huolimatta… 
    Ehkä löydänkin jostain keskivartalolihavasta tallukasta elämäni miehen, mutta toivottavasti silloinkin se tulee rakkaudesta, eikä tyytymisestä!

    Eilen istuin metsässä keräämässä litran mustikoita käsin how ordinary is that!

  2. Hyvä teksti! Peukku täältä (:

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *