Ladataan...

Kun yhteiskunta ei ole viime päivinä tarjonnut tartuttavaa, palaan 30 päivän blogihaasteeseen, jonka kolmatta tekstiä yritin lätkiä kasaan. Aiheena oli herkullisesti minun vanhempani, vaikka jälkikäteen ajatellen tästä muodostuikin todella haastava kirjoitettava johtuen ristiriitaisista suhteista vanhempiini.

Olen juureton. Äitini on puoliksi rajantakainen karjalainen, puoliksi kantahämäläinen. Isäni sukujuuret taas kumpuavat pohjoisesta Lapista ties mihin esivanhempiin asti. Olen itse syntynyt ja kasvanut Satakunnassa, joten en ole oikeastaan koskaan tuntenut kuuluvani mihinkään. Vanhempani ovat junantuomia ja sellaiseksi koen itsenikin.

Vanhempani ovat olleet naimisissa jo 32 vuotta, sillä äitini on ollut vain 18-vuotias hääpäivänään. Olemme pikkuveljeni kanssa siis saaneet nauttia kerrassaan perinteisestä keskiluokkaisesta perhe-elämästä vanhempien ammatteja myöten, koska äitini on erityisopettaja ja isäni yrittäjä. Varsin konservatiivista elomme on ollut muutenkin äitini taipuessa tarmokkaaksi kotirouvaksi ja isäni hoitaessa oikeat miesten työt. Tästä lapsuudenkotini selkeästä sukupuolittuneisuudesta uskon muuten oman vahvan tasa-arvoajatteluni olevan lähtöisin.

Ihailen äitiäni monessa suhteessa. Hän on nuoresta vaimosta ja kotiäidistä kouluttautunut erityisopettajaksi ja hoitanut virkaansa menestyksekkäästi huolimatta siitä, että arjen pyöritys on vuodesta toiseen ollut hänen harteillaan. Äidiltäni olen perinyt ehtymättömän kauneudentavoitteluni, sillä hän on opettanut minulle meikkauksen salat ja ohjeistanut käymään kampaajalla säännöllisesti. Itsestäni poiketen äidilläni on pistämätön sisustussilmä, vaikka toisinaan hänen romunkeräystarpeensa koettelee lähipiirin kestokykyä.

Suurin eromme on, että äiti myöntyy ja nöyrtyy siinä missä minä otan pikkuisen lisää kierroksia huomatessani itseäni kaltoinkohdeltavan. En koskaan suostuisi äitini kaltaiseksi pikkuvaimoksi, joka kiltisti keittää perunat vuodesta toiseen kello neljäksi, vaikka moniammatillinen palaveri sosiaalitoimen kanssa kestäisi kolmeen. Lisäeroja löytyy myös rahankäytöstä (minä avokätinen, mamma pihi) ja alkoholinsietokyvystä (äiti sammuu siiderin jälkeen, minä juon pullon viinaa ja alan vasta päästä vauhtiin).

Isäni kanssa suurin yhdistävä tekijämme on hevosharrastus. Olemme molemmat syntyneet hevosperheisiin ja kasvaneet konielämään kiinni ensiaskelistamme alkaen. Isä on jaksanut uskollisesti kuljettaa minua teininä ympäri maakuntaa ratsastusvalmennusten perässä ja nykyään jaamme yhdessä ravikilpailumatkat omien ravuriemme kanssa. Olen perinyt isältäni hevoskuiskaamisen lisäksi myös juntturan luonteen ja huonojen puujalkavitsien keksimisen taidon.

Periaatteessa meissä on isäni kanssa paljon vähemmän eriä kuin minussa ja äidissä. Olemme iskän kanssa molemmat helposti kiivastuvia, nopeasti leppyviä ja viimeiseen saakka oman aatteemme takana seisovia. Eroja syntyy sitten lähinnä niissä ajatuksissa, sillä toinen meistä on sovinisti ja toinen feministi. Isän aatemaailmaa on vaikea naisena sietää, mutta onneksi hän ei kuitenkaan ole sellainen limaisia vitsejä viljelevä seksisti, vaan perinteisiin sukupuolirooleihin uskova keski-ikäinen valkoinen heteromies. Isä osaa myös sopivilla heitoilla pehmennellä sanomisiaan, vaikka en tarkemmin ajatellen tiedä, onko se lopulta yhtään parempi kuin olla jyrkästi vakavana aatteessaan.

Omien lasteni myötä vanhemmissani on noussut esiin uusia piirteitä. He ovat lapsilleni äärettömän pitkämielisiä ja lempeitä isovanhempia, he osallistuvat, keksivät, sallivat ja kannustavat. Kumpikaan vanhemmistani ei ole ollut minulle tai veljelleni lainkaan niin taitava kasvattaja kuin mitä he nyt pojilleni osaavat olla. Itseni puolesta olen vanhemmilleni kiitollinen siitä, että saan pojat hoitoon aina tarvittaessa ja vieläpä selittelemättä, anelematta, yhtäkkisesti. Tiedostan selkeästi, että ilman aktiivisia isovanhempia olisimme olleet lastensuojelun tukiperheasiakkaita jo aika saakelin monta vuotta, koska minun päätäni ei ole luotu jatkuvaan arkiseen puuduttavaan tasaiseen tylsistyttävään lapsiperhe-elämään.

Huh. Tämän tekstin piti olla nopea ja helppo blogihaastetäytekirjoitus, mutta eihän siitä sellaista tullut. Tapojeni vastaisesti tekstissä on toisteisuutta, töksöjä lauserakenteita ja loikkivaa ajatuskulkua. Siitä puuttuu nokkeluus, järki ja intohimo. Olen kirjoittanut tätä nyt KUUSI päivää. Tavallisesti blogikirjoitukseen menee vartti.

Hyi. Luulin haluavani ja osaavani avata sekalaista perhe-elämäämme, moniulotteista suhdetta vanhempiini ja ties mitä. En osannut enkä voinut enkä kyennyt enkä tahtonut. Tästä tuli rääpäisy, sellainen pakollinen kouluaine "kirjoita aiheesta ÄX, vaikka sulla ei ole siitä mitään sanottavaa". Kasvattavaa, mutta ei mielekästä. Yhteiskunta, anna minulle heti tänään parempia aiheita, kiitos.

Ladataan...

Ladataan...

Huomasin eilen Trendin Instagramissa ilmastonmuutokseen liittyviä tarinoita. Itsekin nopsasti ruksittelin yhden ja jaoin sen omissa tarinoissani enkä ajatellut pureutua asiaan sen kummemmin blogin puolella. Ajattelen nimittäin tylsämielisesti kaikkien tietävän jo kaiken ilmastonmuutoksesta ja että ketään ei oikeasti kiinnosta hiukkaakaan. Jäin kuitenkin illalla pohtimaan omia tekojani yhteisen pallomme puolesta, ja päätin jakaa niitä teille. Vaikkei tekstistäni muuta hyötyä olisikaan, niin toivottavasti joku edes hiukan hymähtää ja saa hauskemman päivän. 

Lennän vähän. Istun koneessa alle viisi kertaa vuodessa, joten tätä on aika hankala lähteä muuttamaan parempaan. Toki jokainen lentomatka on liikaa plaaplaaplaa, mutta kun minun henkinen hyvinvointini vaatii niitä reissuja. Jos en pääsisi vuosittain siihen kaikkein kamalimpaan pimeään aikaan matkaamaan jonnekin valoon, olisin masennuslääkkeiden suursyömäri. Olen kertonut ainakin aiemmassa blogissani paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöstäni, joka iskee erityisen voimallisesti kimppuuni talvisin. Iso osa mielenterveyttäni on keskitalven matka, jota voin alkaa odottaa syyskuun ahdistuksessa, ja jonka jälkimaininkien voimalla jaksan painaa maaliskuun puoliväliin saakka. 

En heitä ruokaa haaskuun. Vaikken ole hyvällä tahdollakaan ajateltuna kovin ehtoisa emäntä, siitä olen tarkka, ettei meillä ruokaa lähde roskiin kuin äärimmäisessä pakossa. Hyödynnän pakastinta, kissaa, lapsia, hevosia ja poikaystävää, jotta kaikki suunnilleen syötäväksi kelpaava menee ravinnoksi. Keittiössä en viihdy, mutta olen erinomainen keksimään vielä yhden ja senkin jälkeen vielä pari kikkaa, joilla pystyn estämään ruokahävikkiä.

Kierrätän. Käyttämättömät vaatteet meiltä lähtevät Hope ry:lle, lehdet ja pahvit keräykseen, pullot palautukseen ja kaikki mahdollinen maatuva mullaksi. Olen mielettömän huono perinteinen kirppistelijä, mutta Facebookin kirppisryhmät ovat suunnaton aarreaitta. Löydän parilla klikkauksella ihania vaatteita ja kenkiä, ja pystyn näin tyydyttämään ehtymätöntä ostosvimmaani ekologisemmin.

Kasvisruokailen innolla. En ole kasvissyöjä enkä vegaani, mutta kuvailisinko itseäni vaikka sanoilla kasvisystävällinen ruokailija. On päiviä, jolloin en syö lihaa lainkaan, ja maitotuotteiden käytössä olen aina ollut luustoakadottavan huono. Kokkailen välillä täysin vegaanista ravintoa, mutta kunnon verisen tirisevää pihviä ei silti voita yksikään vihannes. Useammin lautaseni muistuttaa kuitenkin puu- kuin eläintarhaa.

Mitä sitten voisin tehdä paremmin? Meillä on asuinpaikan vuoksi oltava kaksi autoa, ja lapsia olen mennyt tekemään, vaikka ne vasta luonnonvihollisnumeroykkösiä ovatkin. Satsaan paljon ulkonäkööni enkä taatusti sillä saralla tee järkeviä tai luontoystävällisiä ratkaisuja. Hevosharrastus ajeluttaa isolla ajoneuvoyhdistelmällä joskus useaan kertaan viikossa pitkiäkin matkoja kerrallaan. Jos haluan jotain, hankin sen, enkä välttämättä muista ajatella ympäristöä sillä hetkellä hiukkaakaan.

Tämän vuoden ympäristöteemaksi voisinkin ottaa tietoisen ajattelun. Voisin yrittää joka päivä useampaan kertaan pohtia, mitä tekemiseni maapallolle aiheuttaa. Voisin myös käyttää ääntäni enemmän ilmastonmuutoksesta puhumiseen isommille yleisöille kuin sohvannurkassa epätoivoon vaipuvalle poikaystävälle. Voisin yrittää potea yksinäistä maailmantuskaa vähemmän, ja tehdä asioille jotain paljon enemmän.

Ladataan...

Ladataan...

Olemme poikaystäväni kanssa eläneet jo kahdeksan kuukautta auvoisaa avoelämää. Vietämme herttaista kuherruskuukausivaihetta, jonka soisin toki kestävän ikuisesti, mutta pitääkö parisuhteessa riidellä. Olen tätä kysellyt viime aikoina tiiviiseen tahtiin, sillä tuntuu kummalliselta päästä asioista aina yksimielisyyteen viimeistään hetken keskustelun jälkeen.

Tänä aamuna pinnani oli viittä vaille tiukalla. Aamu-unisella uhmaikäisellä oli kiukku, mäkinen pihatie pirullisen liukas (kaksi autonvaihtoa, hiekkaa + naapuri tarvittiin ennen ylösnousemusta) ja uusi meikinkiinnityssuihke ruiski spermalta muistuttavia läiskeitä pitkin naamaani. Saatoin hieman korottaa ääntäni myös poikaystävälleni, joka jäi onnellisena viettämään rauhaisaa vapaapäivän aamua. Voi olla, että vienosti karjahdinkin jotain saatananperkeleenmaaseudulla-asumisesta ja siitä, kuinka kipeästi kaipaan kaupunkiin.

Poikaystäväni on onneksi varsin rauhallinen ihminen. Emme saaneet aamusta kummempaa riitaa aikaan, vaan töihin päästyäni ja ensimmäisestä oppimiskeskustelusta selvittyäni näpyttelin whatsappiin nöyrän pahoittelun kiivastumisestani ja sain oitis anteeksi. Iltapäivällä kotiin palasi nuutunut muija, jota vastaanottamassa oli hartiahierontaa ja kahvia tarjoileva rento vapaapäivänviettäjä.

Olen aiemmissa parisuhteissani ollut hanakka kiivastumaan. Miksi nyt en ole? Miksi en koe tarvetta haukkua poikaystävääni omahyväiseksi runkkariksi, hänen empatiataitojaan opetetun ameeban veroisiksi enkä hänen äitiään lahjattomaksi huoraksi? (Tässä kohtaa tarvinnee myöntää mielikuvituksettomuuteni kielenkäytön suhteen riitatilanteissa.)  Ehkä vastaus on tasoiseni vastus. Kunnioitan poikaystävääni ja hänen älynlahjojaan siinä määrin, etten koe tarvetta lähteä turhan takia haastamaan, sillä en pidä kakkoseksi jäämisestä. Meillä on myös mainio rauhanomainen keskusteluyhteys, jonka avulla olemme tähän asti edenneet hienosti.

Olemme samanlaisia ja meillä on reilu parikymmenvuotinen tuttavuus suhteemme taustalla. Kumpikin on suurinpiirtein tiennyt, mitä saa, joten yllätyksiä ei ole liiemmin tullut vastaan. Arvomaailmamme kohtaavat yllättävän hyvin siihen nähden, että toinen on melko perinteisten mallien kannattaja ja toinen koko maailmaa halaava feministi. Kykenemme eroavaisuuksistamme huolimatta asettumaan toistemme asemiin, ja jokseenkin viisaina ihmisinä tiedostamme omat oikeutemme ja velvollisuutemme.

Seksistäkään emme ole vielä saaneet kiistaa aikaan. Sitä on riittävästi, se on molemmista erinomaista ja siitä ei ole tullut paineita. Ensimmäiset pari kuukautta oli hullua panna vanhaa toveria ja siitä kavereilleni vinguinkin, mutta nykyään kykenen ottamaan suihin ajattelematta lapsuutemme yhteisiä koulun kevätjuhlia.

Miksi parisuhteessa pitäisi riidellä? En oikeastaan tiedä. Voi olla, että mielipiteeni on toinen viiden vuoden kuluttua, kun suhteessamme kaikki on väljähtynyttä harmaata arkea ja sitä toivoisi edes kunnon tappelua muistutukseksi iänkaikkisen historiallisesta intohimosta. Toistaiseksi olen kuitenkin onnellinen näin, ja pidän arvossa tätä omassa elämässäni sangen harvinaista seesteistä vaihetta.

Ladataan...

Pages