Menen ripeästi suoraan asiaan: Olen koko elämäni kärsinyt raskaista yläluomistani. Kuten allaolevasta kuvasta huomaa, ongelma on erityisen paha toisessa silmässä, mutta kumpikin ärsyttää. Ongelma on kaltaiselleni esteetikolle kosmeettinen, mutta iän karttuessa huomaan kärsiväni usein myös päänsäryistä otsan seudulla ja suunnattomasta väsymyksestä silmien alueella iltaisin.

Saan kohotettua luomiani säädylliseen korkeuteen jännittämällä otsaani. Jatkuva kiristys kuitenkin näkyy nahoissa alkavina ryppyinä, ja jos tilanne on tämä kolmekymppisenä, miltä mahdan näyttää 20 vuoden kuluttua. Apua. Ahdistaa.

Harrastan kesäteatteria ja esiinnyn mainosvideoprojektissa, jossa pääosassa on nimenomaan näyttelemiseni. Jatkuva luomien koholla pitäminen katseen avaamiseksi häiritsee myös näitä esiintymisprojekteja, sillä on kovin vaikea saada esimerkiksi hämmästynyttä ilmettä naamalle kulmakarvojen ollessa jo valmiiksi jännitettynä otsalohkoon. Kaikenlaisista asioista sitä haasteita itselleen löytääkin.

Olen pohtinut paljon kirurgin veistä avuksi ongelmaan. Leikkaus sinänsä ei olisi kovin kallis – vain tonnin luokkaa -, mutta on se silti iso raha laittaa ”turhuuteen”, vaikka kiistatta saisin myös parannusta päänsärkyihin ja väsymyksen tunteeseen silmissä. Kauneuskirurgia itsessään ei aiheuta inhoreaktioita, sillä parantelen ulkonäköäni keinotekoisesti muutenkin paljon.

Vuosien varrella olen moneen otteeseen ollut jo varaamassa konsultaatioaikaa, ja sitten taas perunut, kun saituus on iskenyt. Olen googletellut toimenpidettä, ennen-jälkeen -kuvia, kelakorvauksia ja terveyshaittoja tullen aina siihen tulokseen, että veitsen alle on syytä mennä ja lujaa. Pelkäämääni nukutustakaan ei tähän toimenpiteeseen tarvita, joten miksi ihmeessä alan tässä kohtaa aina ajatella rahaa?

Pelkäänkö kuitenkin alitajuisesti sitä ”leikkaus”-sanaa? Onko se mielessäni niin paljon lopullisempaa kuin huultentäyttö tai microblading? Vaikka olen ehdottoman kauneusleikkausmyönteinen, onko se omalle kohdalle ajateltuna silti jotenkin hurjan radikaalia? Kykenen keskustelemaan avoimesti itselleni tehdyistä pientoimenpiteistä, joten mikä ihme tässä nyt tökkii.

Yleensä kirjoituksillani on aina joku terävä aihe. Tässä jutussa ei ole terävää kuin korkeintaan se viiltävä veitsi, mutta joskus on ehkä hyvä pohdiskellakin julkisesti. Nyt avatessani epävarmuuteni yläluomiani koskien, uskaltaudun ehkä varaamaan sen konsultaatioajan. Ensi kesänä ei ehkä enää tarvitse tarpeettomasti kohotella kulmia.

Juuri muutama viikko sitten hehkutin täälläkin meidän loistavaa parisuhdetta eikä se vieläkään ole kriisiytynyt. Otsikko viittaa kamalaan ajatusleikkiin, jota pallottelimme ystäväporukassa eilen. Pohdimme siis suhtautumistamme ilmoitukseen, jossa kumppani kertoisi löytäneensä toisen.

Vastarakastuneena koko asian ajatteleminen tuntuu hankalalta. Siis inhottavalta ja puistattavalta toki, mutta myös oikeasti vaikealta, koska miksi ihmeessä meillä kävisi tässä vaiheessa niin. Yritin silti kovasti osallistua ajatusleikkiin, vaikken ehkä osannut kunnolla eläytyä.

Jos poikaystäväni nyt sanoisi nuo maagiset sanat, niin ensireaktioni olisi varmaan joojoo hyvä läppä. En tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä, että kykenisin ottamaan höpötykset tosissaan. Kenties pitävät todisteet? Kuvakaappauksia, viestejä, kuvia? Kiikuttaa kakkosvaihtoehto näytille?

Jos tästä toisesta naisesta sitten tulisi todellista faktaa, musertuisin. Pelkään kuollakseni rakkautta ja kiintymystä, vihaan heikkouksieni näyttämistä. Olen avannut itseni (osin pakostakin vanhan tuttavuutemme johdosta) poikaystävälleni täysin sietämättömällä, minulle käsittämättömän epäominaisella tavalla. Jos tämä suhde nyt kaatuisi, olisin enemmän hukassa itseni kanssa kuin ikinä. Olen antanut itselleni kipeän luvan rakastua, rakastaa ja ottaa vastaan rakkautta.

Ja sitten se narsistinen puoli tarinassa: Miten ihmeessä poikaystäväni kuvittelisi, että maailmassa olisi yhtään parempaa tarjolla? Hän on minulle kaikki kaikessa, täydellinen vastakappale, joten miten hänelle voisi tässä todellisuudessa olla jotain muuta. Ei mitenkään. En ole aiemmin uskonut yhteen ainoaan oikeaan, mutta nykyinen parisuhteeni on horjuttanut tätä käsitystä.

Olen itse lähtenyt ovet paukkuen ja siirtynyt suhteesta toiseen kauniistikin ilmaistuna ärhäkällä tahdilla. Jokaisella on täysi oikeus tunteisiinsa eikä järkeä ole pakko pitää matkassa ainakaan kovin tiukasti ihan joka hetkessä. Toivon silti säästyväni moisilta murheilta tulevaisuudessa, sillä olen itse kokenut melkoisen muutosprosessin ihmisenä kasvussa kuluneen puolentoista vuoden aikana. Tänä päivänä olen suurella tavalla toisenlainen ihminen kuin keväällä 2017 ja toivon voivani säilyttää hankkimani elämänuskon myös jatkossa.

Kriisit saisivat hetkeksi riittää.