Minustako luomumuija?

Olen kipuillut viime kesästä lähtien ulkonäköni kanssa pahemmin kuin koskaan ennen. Poikaystäväni ihanasti sanoo minun olevan täydellinen kaikkine virheineni eikä hän tykkää oikeastaan mistään keinotekoisesta kauneudesta. Ongelman ydin on siinä, että minähän tykkään.

Mitä siis tässä kriiseilen? En tietyllä tavalla itsekään tiedä ja sekös ahdistaa. Minulla on rakastava ihminen elämässäni, joka pitää minusta juuri sellaisena kuin olen, ja hän myös näyttää sen minulle. Hänen mielestään olen kauneimmillani saunan jälkeen – ja tarkalleen ottaen sellaisen lomaörvellyksen jälkeisen saunan jälkeen – jolloin hullut hippaviikot ovat karistelleet minusta kaikki jatkeet ja lisäkkeet. Poikaystäväni pitää minusta eniten sen näköisenä, minkä näköisenä itse eniten itseäni inhoan.

Ulkoinen paine tuuppaa minua tällä hetkellä hirvittävään luomumuijamuottiin enkä tykkää ajatuksesta. Toisaalta taas on uskomattoman paineettoman ihanaa tietää olevansa haluttu, vaikka hiukset olisivat kuin petolinnun peräsin ja edellisen kerran meikkisuti olisi sipaissut poskea viime vuosikymmenellä. Jeesus sentään, tämähän on se tilanne, mistä naisen pitäisi olla sietämättömän onnellinen!

Mutta kun en ole. En tänään, en huomenna enkä ensi vuonna. Minun ihannemaailmassani jokaisella oliolla pitää olla oikeus olla juuri sellainen kuin itse parhaaksi näkee. Kenenkään ei ole pakko ehostaa itseään, mutta erakkomökissä erämaassa asuva 70-vuotias pappa saa laittaa kynsilakkaa joka aamu, jos haluaa. Ja totta vieköön minulla on oikeus käydä vaikka joka toinen päivä ripsihuollossa, jos siltä tuntuu ja pörssi kestää.

On totta, että ilman mitään lisäosia näytän juuri siltä, millainen todellisuudessa olen. Mutta kiistatonta faktaa on myös se, että täysin au naturel en näytä tippaakaan siltä, millainen todellisuudessa olen. Rakastan jokaista peilin edessä vietettyä hetkeä, nautin kun saan piirtää väsyneillä kasvoilleni uuden ilmeen. Kynsihuoltoon on välillä raskas lähteä, mutta tunne uusien raapimien kanssa on sanoinkuvaamattoman autuas. Minuuteni on vahvasti kiertynyt ulkonäkööni, ja se koskee kaikkea ulospäin näkyvää kalsareitteni väriä myöten. Älkää minulle tulko sanomaan, että hei kun sä et nyt näytä yhtään aidolta iteltäs. Näytän saakeli.

Olen silti yrittänyt hieman taipua mökkihöperömuottiin. Ostin juuri magneettiripset, jotta voin luopua yötä päivää näkyvillä olevista volyymeista. Uudet räpsyttelyni on kuitenkin hankittu ohjeella: ”Myy mulle ne eniten överit, mitä hyllystä löytyy!” Olen päässyt irti viisisenttisistä kotkankynsistä, mutta edelleen näissä on geeliä, maalia, mittaa ja timantteja kuukaudesta toiseen. Saatan toisinaan lähteä kauppaan Sievin turvakengissä, mutta yksiinkään kemuihin tai kokoukseen en ilman korkoja kävele.

En halua luopua isosta osasta identiteettiäni, mutta en ole myöskään enää niin ehdoton kuin aiemmin. Jos poikaystäväni haluaa katsella laikukasta taikinanaamaani sunnuntaipäivisin, hän saa niin tehdä, kunhan huulipunavarantoni käsittävät jatkossakin plus viisikymmentä puikkoa ja purnukkaa.

Kauneus Oma elämä Mieli Meikki

Ensirakkaus

Elän parhaillaan elämäni kenties onnellisinta aikaa ja siihen tämä blogihaasteen kakkososa sopii oikein mainiosti. Olen nimittäin siinä onnellisessa tilanteessa, että saan jakaa elämäni ensirakkauteni kanssa. 

Kuten jo aiemmin kerroin, nykyinen poikaystäväni on minulle tuttu jo lapsuusvuosilta. Elimme naapureina taaperoiästä parinkympin kieppeille asti, joten meillä on lyhyestä suhteestamme huolimatta pitkä yhteinen menneisyys. Kun blogihaasteen toisessa osassa aiheeksi osui ensirakkaus, minun oli kohtuullisen helppo pienen pohdinnan jälkeen todeta, että lapsuusiän ihastus on vaihtunut aikuisuuden rakkaudeksi. 

Näen paljon unia, joissa on toisinaan jopa järkeä. Muutama viikko sitten näin ihan todellista unta, joka oli suoraa oikeaa muistoa menneestä. Unessa kiipeilimme kotikylämme kallioilla isolla lapsiporukalla, johon kuului myös nykyinen poikaystäväni. Muistan rakentaneeni majaa ja pohtineeni, että tuosta pojasta otan kyllä miehen itselleni. En -90-luvulla tiennyt, että ajatus toteutuu 20 vuoden kuluttua ihan oikeasti, ja nyt unimaailma muistutteli minua lapsuuden haaveilusta.

Me olemme tehneet noin sata mutkaa ja minä itsekseni ylittänyt vielä ainakin tusinan verran ylämäkiä. Pohdimme toisinaan, miksi emme ole tätä koskaan aiemmin tajunneet, mutta jonkinlaiseen puoliksi murtuneeseen ja nivelestä sijoiltaan menneeseen kohtalonsormeen uskovana tiedän aikamme olevan nyt vasta kypsä. En sano, etteikö meillä edelleen olisi aika paljon soviteltavaa yhteiselossamme, mutta toistaiseksi olemme kyenneet luomaan toimivan suhteen. 

Tulevaisuudessa isoimmat haasteemme lienevät jossain minun rauhattomuuteni ja poikaystäväni seesteisyyden ääripäissä. Minulle maailma on luova leikkikenttä, jossa sopii temmeltää vapaasti, peruuttaa, käännähtää ympäri, kirmata eteenpäin ja taas pysähtyä tutkailemaan. Kummasti kuitenkin hysteerinen maailmanvalloituksen tarpeeni on vaimentunut nyt, kun kotoa on sille erilaisuudestamme huolimatta täysimittainen tuki. Ehkä iso osa levottomuuttani ja tuskaani on johtunut ensin vanhempieni ja sitten aiempien kumppanieni pitämistä tavattoman kireistä suitsista. 

Mitä sitten tästä sotkusta pitäisi käsittää? Lapsuudenkaveriin voi rakastua, parhaan ystävän pikkuveljeen voi rakastua. Juurilleen voi aina palata, vaikka olisi tuhannesti ovet paukkuen lähtenyt. Toisinaan lähellä on kaukana ja kauas on sietämättömän pitkä matka. Olen elämässäni oppinut olemaan vannomatta mitään, mutta vaikea olisi keksiä syytä, miksi tästä suhteesta haluaisin mihinkään lähteä.

Suhteet Rakkaus Ystävät ja perhe Höpsöä