1 + 1 = 1
Olen jo pidemmän aikaa pähkäillyt mitä tehdä kahdelle blogilleni: Sannin juttuja ja Sairas Sokeri. Kun vielä lisäksi tuli kolmaskin (SHOUTDOGS!), joka pyörii vain yhden projektin ympärillä. En enää tiennyt mitä kirjoittaa minnekin ja sitten ahdistus (no ei ole kyllä kauheesti ahdistanut mutta en jaksa miettiä muuta sanaa) teki sen, että en kirjoittanut mitään. Silti tuntuu, että mulla olisi paljon sanottavaa ja näytettävää. Lähinnä näytän, mitä teen. Teen niin paljon muutakin kuin Shoutdogsia, joka on kyllä ollut yksi elämäni hienoimmista töistä. Tein monta vuotta vain galleria näyttelyitä ja tuntui, että annoin niille kaikkeni. Kun sain näyttelyt tehtyä, minusta oli kaikki mehut pois. Annoin mutten kokenut saavani juuri mitään takaisin. Joskus jokin lehti kirjoitti pienen jutun, Japanilainen osti piirroksen tai ystävä sanoi: wau. En missään nimessä aliarvioi mainitsemaani palautetta, mutta vuosien kokemus on todistanut itselleni, että tällainen tekeminen ei tee minua onnelliseksi. Shoutdogs on antanut minulle enemmän kuin olisin uskonut. Olen 85% onnellisempi kuin vuosi sitten, ollessani päivätöissä ja valmistaessani yksityisnäyttelyä, ei koskaan lomapäiviä. Mutta nyt tuotan iloa monille ihmisille, kun he saavat huutaa maalauksiani ja samalla auttaa koiria. Jo tuo yksi lause sisältää kaiken sen, miksi tätä teen. Minä maalaan ilolla ja tuotan iloa. Saan levätä viikonloput. Saan positiivista palautetta enemmän kuin koskaan. Toiset kysyvät miksi autat juuria koiria, eikö löytyisi tärkeämpää kohdetta? Se on ollut ainoa ns negatiivinen palaute. Siihen vastaan: Ketä sinä autat? Kuka sanoo, että en tule auttamaan muitakin? Eikö yhden eläimen elämä ole yhtä arvokas kuin jonkun toisen?
Olen valmistuttani kuvataiteilijaksi (2009) tehnyt kaikki näyttelyni yksin, koska en ole hyvä ryhmätyöskentelyssä. Koen olevani nopea ja päättäväinen, rupean ohjailemaan muita helposti ja se saattaa olla ongelma muille. Opiskeluaikoinani otin liikaa vastuuta enkä kestänyt sitä kuinka ihmiset jättävät niille ahkerimmille kaiken tehtäväksi. Silloin irtisanouduin ryhmätyöstä. Yksin pääsee helpoimmalla eikä voi syytellä kuin itseänsä jos jää aikataulusta. Shoutdogsissa olen saanut tehdä yksin, mutta silti en ole ollut asiani kanssa yksin. Koen yhä hämmästystä siitä, kuinka hyvin tämä projekti on mennyt. ja kaikista hienointa on se, kuinka paljon onnellisemmaksi se minut on tehnyt.
Tästä päästäänkin Sairaaseen Sokeriin. Sen blogin perustin sairasteluni tueksi. Olin ollut sairaana jo melkein kaksi vuotta. En mitenkään kuoleman sairas, mutta niin, että en pystynyt nostamaan yhtään sykettäni. Ja urheiluhullulle se on jo melkein kuin kuollut. Mutta nyt olen ollut terveenä jo 4kk. Monet asiat johtuivat stressitekijöistä elämässäni ja siitä että en nauttinut työstäni tarpeeksi. Tottakai minullakin on vaivani mutta niidenkin kanssa on nyt helpompi elää. Vaivoistani tulette varmasti kuulemaan.
Halusin tälle blogille ihan uuden nimen ja sitten keksin Sairaan Ihanan Sannin. Koen elämäni nyt sellaiseksi, että ihania juttuja on tulossa tämän kaiken sairaan keskelle. Ihania asioita löytää kun jaksaa olla hetkessä ja sitten taas kaikki on ihan sairasta kun miettii esim tehotuotantoa. Ja kun on huono päivä voin muistaa kaikkia niitä ihmisiä jotka oikeasti näkevät mut sairaan ihanana Sannina.
