Viikko 4
Joitakin viikkoja sitten aloitin kahdeksan viikon meditaatio-ohjelman. Kyseessä on hyväksyvään, tietoiseen läsnäoloon perustuva kognitiivinen masennushoito-ohjelma. Sen voi tehdä kuka vain tämän kirjan ja cd:n avulla. Oikeastaan suosittelen sitä ns. terveillekin ihmisille. Täällä viikko 1, täällä 2 ja täällä 3.
Viikko 4 vaati paljon ponnistuksia, koska jouduin heräämään töihin aikaisin, niin aikaisin, että en pystynyt meditoimaan yhtään aamulla. Marraskuu on tehnyt musta ihan voimattoman eikä sata kertaa yössä herättävä kissa helpota yhtään! Väsyneenä meditointi on huono, koska silloin nukahtelee liikaa. Työpäivän ja arkiaskareiden jälkeen olin tositosi väsynyt, mutta silti onnistuin. Yhtenä päivänä en kerinnyt hengähtämään hetkeäkään, jolloin suoritin meditaatioista vain 50 % (senkin magneettikuvattavana ontossa putkessa ja kamalassa metelissä. Meditaatio myös pelasti siellä minut klaustrofobiselta kohtaukselta). Mutta ei se mitään, siitä en jäänyt suremaan tai syyttelemään itseäni: sekin on jo suurta edistymistä ja todiste muutoksesta.
Viikolla 4 jatkettiin tietoisen läsnäolon joogaa (30min), tietoista läsnäoloa hengityksessä (10min) sekä tietoista läsnäoloa hengityksessä ja kehossa (10min). Yleensä teen ensin nuo kaksi lyhyempää putkeen ja sitten illemmalla kehomeditaation. Näiden lisäksi tuli tehdä hengähdystauko (3min) kolmesti päivässä. Täytyy myöntää että tässä olen lipsunut ja tätä on tullut tehtyä yleensä vain kahdesti. Toisinaan yritän tehdä hengähdystauon esimerkiksi koirien kanssa kävellessä ja siitä ei kyllä tule mitään! Häiriötekijöitä on vain liikaa ja jo ensimmäisen kysymyksen Mitä ajattelen? vastausta etsiessä ajaudun ajatuksiini ja taas sitä kautta ajatuksesta toiseen ja mitähän sitä söisi kohta jne? Sitten ärsyttää enkä pysty enää aloittamaan alusta. Ehkä tämän meditaation lyhyys antaa sellaisen vaikutelman minulle, ettei se olisikaan niin tärkeä. Vaikka kirjassa on mainittu, että se on juuri tärkein. Siinä ikäänkuin yhdistyy kaikki opittu. Lyhyt ja haastava helvetin hengähdystauko johon lupaan panostaa ensiviikolla!
Kaikista haastavin näistä harjotuksista minulle on tuo tietoista läsnäoloa hengityksessä ja kehossa. Kehon tuntemusten kuunteleminen on minulle hankalaa. Hengitykseen keskittyminen onnistuu paljon paremmin, vaikka harvemmin pää pysyy tyhjänä ajatuksista kauemmin kuin 20 sekunttia. Onneksi en syyllistä itseäni ajatuksista enkä yhtään pyri irti niistä. Se tietysti helpottaa mielen tyhjentymistä. Olen kyllä vihdoinkin löytänyt missä kohtaa kehossani tuntuu ahdistavat ajatukset ja suunnatessa hengitystä niihin saan kiristävän tunteen joskus pois: ihan vain sillä että ei yritä työntää sitä pois, vaan hyväksyy tunteen ja suuntaa hengityksensä siihen kohtaan. Tietoinen hengittäminenkin on hankalaa, koska mielestäni vaikutan hengitykseeni kun keskityn siihen. En vaan pysty antamaan sen virrata luonnollisesti ja rennosti vaan vaikutan sen kulkuun. Onkohan tämä yleine ongelma vai opinko senkin pikkuhiljaa? Tarvitsisin jonkun vertaistukiryhmän 🙂 .
Tällä viikolla virittäydyttiin kuuntelemaan myös epämiellyttäviä ja miellyttäviä tunteita. Harmi vaan, että kymmenen miellyttävää tunnetta musertuu yhdenkin epämiellyttävän alle.
Juttelin eilen ystäväni kanssa. Hän on meditoinut yli 20 vuotta. Hänellä ei ole ole ongelmia häiritsevien ajatustensa kanssa ja nuorempana meditoinnit kestivät toisinaan kuusikin tuntia. Hän pystyy irtautumaan täysin kehostaan, niin ettei päässyt helposti takaisin. Kamala ajatus kun yrittää avata silmiään ja ne eivät aukea tai käden liikuttaminen ei onnistu. On niinkuin vankina jossakin omassa mielessään. Tajusin, että itse olen kyllä ihan alussa tässä enkä minä koskaan pääsisi tuollaisiin ”suorituksiin”. Itse olen vasta sillä tasolla, että pystyn hidastamaan itseäni ja rauhoittumaan näiden harjoitusten avulla. Enkä usko, että pystyn koskaan irtautumaan kehostani, sen verran hektinen ja ”hengetön” olen.
Tällä viikolla läsnäolo on vahvistunut entisestään. Sosiaalisissa tilanteissa olen paljon paremmin läsnä, kuuntelen intensiivisemmin enkä mieti esimerkiksi kesken toisen puhumisen, mitä itse nyt haluaisin siihen sanoa. Tai kahvilassa istuessa kaverin kanssa en tunne kiirettä vaikka tiedostankin, että on aika kiire. Luotan siihen että aika riittää, enkä ainakaan murehdi sitä etukäteen niin kuin ennen. SILTI olen yhä aika ahdistunut enkä todellakaan koe elämää helpoksi, pelkään tätä alakuloa vaikka ihaniakin hetkiä on tosi paljon!
