Kun sain Kotikoiralta apua Mantelin ongelmiin

Kun ostin 2000-luvun alussa ensimmäisen oman koirani, en tiennytkään miten hankalat vuodet olisivat edessä. En tiennyt koirista yhtään mitään, ajattelin vain haluavani ison koiran, joka jaksaa lenkkeillä kanssani. Päädyin ostamaan Saksanpaimenkoiran ylioppilaslahjarahoillani. Näin jälkikäteen mietittynä en ymmärrä sitä, että hyvämaineinen kasvattaja myi koiranpennun minulle ilman minkäänlaista haastattelua koirakokemuksistani. Muutenkin on älytöntä, että kuka vain voi tuosta vaan ottaa minkä vain lemmikin itselleen tajuamatta sitä, mitä se elävä tyyppi kaipaa ja tarvitsee voidakseen hyvin.

Saksanpaimenkoirallani oli paha eroahdistus ja jouduttuaan ihan pienenä toisen koiran raatelemaksi koirapuistossa, luotto muihin koiriin meni ilmentyen aggressiivisuutena. Koirani olisi tappanut, jos olisi päässyt käsiksi toiseen narttukoiraan. Hain apua ongelmakoirakouluttajalta ja yritin hänen neuvojensa avulla helpottaa meidän molempien elämää. Pyrin tarjoamaan koiralleni parhaimman mahdollisen elämän: luin koirien signaaleista, yritin vastaehdollistaa, harrastimme ja teimme. En kuitenkaan ollut tarpeeksi määrätietoinen ja kärsivällinen, häpesin ja syyllistin itseäni koiran käytöksestä, enkä koskaan onnistunut saamaan ohituksia helpommiksi. Lenkille lähtö oli 11 vuoden ajan stressaavaa.

Kun minulle vajaa 2 kuukautta sitten saapui Romanialainen katukoira Manteli ja kahden viikon rauhallisen yhteiselon jälkeen se aloittikin mm. kovan remmiräyhäämiseen, nousivat vuosien takaiset muistot pelkoina mieleeni enkä tiennyt mitä tehdä. Ajattelin myös heti, että syy on minussa ja tunsin häpeää. En kestänyt ajatusta, että minulla olisi mahdollisesti tulevat 15 vuotta taas räyhäävä koira. Otin yhteyttä ystävääni, joka auttoi Mantelin Suomeen tuonnissa ja kysyin neuvoa. Tämä ihana ystävä lahjoitti minulle lahjakortin Tampereella toimivaan koirien koulutus- ja hoitopalveluita tarjoavaan Kotikoiraan. Seuraavalla viikolla  Kotikoiran Johanna tuli luokseni tutustumaan meihin. Kävimme kävelyllä ja sain ohjeita kuinka toimia Mantelille haastavissa tilanteissa. Vaikka Johanna vakuutti meidän pääsevän ongelmista, en oikein uskonut siinä itseeni. Päätin kuitenkin jatkaa aktiivisesti harjoituksia, ottaa ne osaksi arkea ja tehdä parhaani.

Vuosien takaiset koirakouluttajan neuvot olivat olleet erilaisia ja jotenkin epäselvempiä. Johanna kuitenkin selitti kaiken selkeästi ja lähetti minulle vielä aiheesta kirjallisia perusohjeita. Tietysti myös oma motivoituneisuus ja ehdottomuus ovat olleet hyvä apu. Olen myös 80% kärsivällisempi kuin 20-vuotta sitten. Manteli on myös pienikokoinen haukku (helppo käsitellä) eikä perusluonteeltaan yhtään aggressiivinen, kunhan vain saa aikaa tutustua uusiin asioihin tarpeeksi kauan. Ymmärsin myös, ettei Mantelin käytös ole syytäni vaan 1,5 vuoden aikana katukoirana omaksuttua.

Kolmen viikon intensiivisen harjoittelun jälkeen sain Manteliin halutessani katsekontaktin sekä luoksetulon merkkiäänellä. Tänään suuren koiran havaitseminen näköpiirissä ei enää aiheuta räyhäämistä. Olen onnistunut vastaehdollistamaan. Enää koiran kohtaaminen ei olekaan ikävä ja pelottava asia. Lenkille lähteminenkin on kivaa ja rentouttavaa niin ihanan haukun kanssa! Myös haastavat lapsikohtaamiset ovat helpottuneet harjoituksilla.

Tietysti jatkamme vielä harjoitteluja ja on paljon opittavaa. Ilman Mantelin ei-toivottua käyttäytymistä en olisi koskaan pystynyt luomaan näin hyvää suhdetta koiraani. Olemme jatkuvasti vuorovaikutuksessa ja pyrin puuhastelemaan Mantelin kanssa mahdollisimman paljon koirien tarvitsemia juttuja. Tämä kokemus on herättänyt itsenikin huomioimaan koirani eri tavalla ja nautin ”uudesta harrastuksestani”.

Suosittelen kyllä ihan kaikille, edes sitä yhtä tuntia, Kotikoiran koirakouluttajan kanssa! Vaikka mitään isompia ongelmia ei olisikaan, ei voi koskaan ymmärtää koiraystäväänsä liian hyvin <3 tuntuu myös upealta kun pystyy muuttamaan oman koiransa käyttäytymistä haluttuun suuntaan. En olekaan pitkään aikaan tuntenut tällaista onnistumisen tunnetta! Kiitos Kotikoiran Johanna ja viisas ihana Mantelini!

Lue myös:

Tervetuloa kotiin Manteli!

Mantelin ensimmäiset päivät kotona

Hyvinvointi Ystävät ja perhe Suosittelen Ajattelin tänään

Todella mielenkiintoisia kuulumisia (+kiitos!)

Hei! Ihan aluksi haluan kiittää kaikkia lukijoitani, jotka suosittelivat minua Lily suosittelee- leiman saajaksi. Sain valtavasti ääniä ja kauniita sanoja <3. Sain tosiaan eniten ääniä, mutta en lopulta leimaa. Tämä kieltämättä ärsytti sekä tuntui epäreilulta, enkä ihan ymmärrä miksi niitä lukijoiden suosituksia kysytään, jos niillä ei ole merkitystä. Luulen, että blogini ei ole tarpeeksi kepeä ja iloinen, sekä siinä mielessä myyvä, että löytäisin helposti kaupallisia yhteistyökumppaneita. Olen jo leppynyt ja aionkin jatkaa valitsemallani masennus-, taide-, huumori- ja eläinlinjalla.

Saattaa olla, että tämä on vaikuttanut siihen, etten ole juurikaan kirjoittanut. Voi olla myös, ettei sillä ole ollut mitään tekemistä asian kanssa. Elämässäni on meneillään jonkinlainen tuottamiseen liittyvä kriittinen vaihe. Muutama viikko sitten ymmärsin, etten halua toimia ammatissani enää siinä toimimallani tavalla. Olen nyt 14 vuoden ajan pitänyt aktiivisesti yksityisnäyttelyitä sekä stressannut toimeentulostani. Ammattini on aikoinaan pelastanut minut, antanut merkityksen elämälle ja kasvattanut minusta itsevarmemman. En ole pystynyt näkemään tai myöntämään itselleni, ettei tapani toimia taiteilijana olekaan enää elämänlaatuani parantava. Se stressaa ja tekee kipeäksi. Tietysti nautin myös usein työskennellessäni, mutta suuria linjoja miettiessä asia on näin. Saattaa siis olla, että ensi kesän näyttelyni on viimeinen yksityisnäyttelyni. En todellakaan tiedä mitä tulen tulevaisuudessa tekemään, mutta jotakin luovaa se varmasti on. Jotakin kevyempää, ei välttämättä näin näkyvää.

Keväällä ja kesällä on ollut tosi paljon Sanni the Kid- keikkoja. Nyt toivoisin, ettei keikkapyyntöjä tulisi muutamaan kuukauteen, niin voisin keskittyä soittamisen opetteluun ja uusien laulujen kirjoittamiseen. Loppukesälle ja syksylle on sovittuna vielä 5 keikkaa. Olen kyllä tosi iloinen, että ihmisiä tuntuu kiinnostavan ja uusia lauluja syntyy vaikka aina tuntuu, ettei niitä enää synny. Olen myös tavannut paljon uusia kivoja ihmisiä musaharrastuksen kautta, päässyt kivoille festareille sekä tietysti saanut jonkinlaista uudenlaista itsevarmuutta.

Tekisi mieli vain omistaa lampaita ja hoitaa niitä. Elää joidenkin rakkaiden kanssa jossakin pusikossa. Vähän maalata akvarelleilla, kirjoittaa blogia ja lauluja. Ei jaksaisi enää omaa tuomitsevaa ääntä päässä, joka ei anna mahdollisuutta tehdä vain kivoja asioita. Asioita, jotka eivät ole tuottavia. Asioita, joita ei rinnasteta sanaan työ. ja kuinka usein oonkaan tästä täälläkin kirjoittanut, kuinka vain minä itse olen oman hyvinvointini esteenä. Kun hitto jo lapselta kysytään mitä susta tulee isona? Meihin iskostetaan kuinka työ on kaikista tärkeintä ja sitten jotkut, niinku minä, kamppailee sitä ajatusta vastaan itsensä kanssa vuosikymmeniä (kun ei pysty normaaliin työelämään, kun on niin uupunut, herkkä ja kipeä). Ja arvaatkaas mitä mun ystäväkirjassa luki kun vastasin siihen kysymykseen 6-vuotiaana? No! PIERESKELIJÄ tietenkin.

Tämä kuva ei liity taaskaan mihinkään paitsi siihen, että Manteli-koira on maailman söpöin ja pöljin ja tuo masu siinä vieressä on kanssa paras!

 

Hyvinvointi Oma elämä Mieli Ajattelin tänään