Mulla on sellainen olo ,että voin tehdä taidettani hieman uupuneena ja se on täysin ok. Elämässäni on pitkästä aikaa sellainen hetki, ettei minulla ole kiire. Vaikka jaksan/haluan/kerkiän tehdä taiteellista työtä vain noin 40% yhteiskunnan määrittelemästä normaalista täydestä työajasta, saan tarpeeksi aikaiseksi. Sen verran ,että koen olevani hyödyllinen itselleni. Pidän itseni toiminnassa, järjissäni. Loppuvuoden vakava taidekriisi on selätetty. Teen uutta teoskokonaisuutta, joka tuottaa enemmän iloa kuin vitutusta, kunhan pidän jatkossakin työpäiväni lyhyinä ja vähäisinä. Olen saanut ulkopuolista kannustusta työskentelyapurahan muodossa ja on omanarvontuntoa kohottavaa päästä taas hetkeksi työkkäristä pois.

Muutun kokoajan. On aikoja kun muutos tuntuu voimakkaammalta, niinkuin nyt. Olen lämpimässä ja väsyneessä aallossa. Kriisi on selätetty. En ole yksin, en yksinäinen.

Ehkä huomaan pientä hellittämistä. Ehkä kasvavaa lempeyttä itseäni kohtaan. Koin pitkään urani junnaavan paikoillaan ja lopulta ehkä vähän katkeroiduinkin siitä. Katkeruus teki työstä raskaan ja ilottoman. En tiedä mitä pääsi tapahtumaan, mutta olen taas löytänyt enemmän iloa tekemiseeni ja uskon myös enemmän itseeni taiteilijana. Tuntuu, etten tarvitse enää niin paljoa ulkopuolelta tulevaa arvostusta. Kaikista tärkeimmäksi on noussut itsearvostus ja se, että saa tehdä. Tietysti on myös tärkeää, että teokset pääsevät joskus jonnekin esille ja tuun iloiseks kun instagram-kuvista tykätään <3

Tässä uusin kuva, jonka sain eilen valmiiksi. Tähän sisko-projektiin sain sen apurahan. Aika ihanaa!