Korona(ttomat)kuulumiset

Elämä on muuttunut. Mieli ja kadut ovat hiljentyneet. Metsässä on ruuhkaista ja joskus vituttaa kun muut tulevat minun metsääni häiritsemään. Kerran viikossa käyn vanhemmilleni kaupan. Tästä tapahtumasta on tullut viikottainen rutiini. Rutiinit ovat hyvästä. Aluksi häpesin poimiessani lihatuotteita ostoskärryyn (lopetin lihansyönnin 11-vuotiaana). Siihenkin on tottunut enkä pelkää jos joku tuttu näkee ostokseni. Hyyh, Sannista on tullut Vanhanajan nakin syöjä!

Olen enemmän itsessäni, koska olen enemmän yksin ja elän hitaammin kiireen kadottua. Toimitan tosi paljon tyhjää erilaisten tekemisten välissä. Hengitykseni on hidastunut ja mieleni tasapainoittunut. Olen rauhoittunut. En elä niin paljon pelossa ja paniikissa, kuin vielä ihan vähän aikaa sitten. Ehkä tämä aika on saanut minut hyväksymään esimerkiksi kroonisen ahdistukseni ja menetyksen pelkoni. Ne ovat läsnä, toisina aikoina vain hiljaisesti taustalla ja toisina tosi voimakkaina verhoten kaiken alleen. Mutta se, mikä näitä epämiellyttäviä tunteita jaksaa auttaa kantamaan, on luotto siihen, että selviän. Oikeasti minulla ei ole mitään hätää, vaikka omat ääneni ja pelkoni ovat yrittäneet niin aina väittää. Minä selviän, koska olen selvinnyt tähänkin saakka. Minä tulen rakastumaan ja saamaan vastarakkautta, vaikka en siihen aina jaksa uskoakaan. Minä olen tärkeä ja hyvä (tästä joudun muistuttamaan itseäni jatkuvasti). Pelkään, että minut hylätään, olen pelännyt sitä aina. Uskon kuitenkin sylien, kosketusten, hyvien ihmisten ja oman ajatustyöni helpottavan tilaa, jossa elän.

Elämä on ääripäitä ja hetkiä. Suurta onnea ja paljon surua. Elämäni on hengästyttävää ja hyvää. Koko ajan on vittumainen kipu niskassa. Varmaan joku välilevynpullistuma. Kauhea. Mutta vastapainoksi on ihania ystäviä, joiden seurassa saa nauraa ja keskittyä kivoihin juttuihin. Ystävä sanoo, etten minä ole paha ja itserakas. Toistan näitä sanoja itselleni kunnes pystyn itsekin uskomaan. Syön joka päivä pullaa.

Tässä maailman parhaat kuvat maailman parhaista koirista, jotka antavat elämääni tosi paljon merkitystä,  sisältöä ja iloa <3

Hyvinvointi Hyvä olo Mieli Ajattelin tänään

Kasvot eivät kerro mitään

Aloitin mitä tyypillisimmän omakuvaprojektin. Huomasin, että jotakin sarjallista tulee tehdä, jotakin sellaista mikä ei vaadi liikoja. Riittää paperi, sivellin, vesivärinapit ja peili. Ei tarvitse edes mennä työhuoneelle saakka vaan voi tehdä koiristaan tulevia eroahdistuneita, kun on nyt niiden kanssa aina kotona. Ei yhtään ihme, että omakuvat ovat olleet kautta aikojen taiteessa niin yleinen aihe. On miljoonia tapoja maalata niinkin tylsää aihetta kuin oma naama. Etenkin kun olen ihokammoinen maalari, aloitan peläten ja epävarmana tyhjän paperin äärellä. Aamulla saatan miettiä minkä paidan puen päälleni, mikä on oloni tänään, mitä toivoisin maalauksellani tavoittavan ja kertovan? Aina onnistun eksymään tunnelmasta ihan toiseen. Kaikissa kuvissa olen minä, mutta ne eivät kerro minusta mitään. Jos tänään katsoisit silmiini, huomaisit minun itkeneen meren.

Kulttuuri Työ Ajattelin tänään Päivän tyyli