Kun olin lapsi taide pelasti minut. Piirsin lääkefirmojen post-it lappuset täyteen tosi pieniä eläimiä ja hyönteisiä. Leikin (elin) piirtämässäni maailmassa pehmolelut molemmissa käsissäni. Kun olin nuori ahdistunut aikuinen kuvataide antoi elämälleni merkityksellisyyden. Aloitin taiteen opinnot ja pelastuin. Kun Korona ja ero muutama kuukausi sitten pysäyttivät kiireen ja toivat tilalle (tai näkyville) surun, ahdistuksen ja syrjäytymisen pelon, maalasin omakuvan. Sitten maalasin toisen, kolmannen jne.

Tietysti monen asiat, kuten muutto uuteen kotiin ja sen tuoma uudenlainen sosiaalinen elämä, ovat tehneet elämästäni iloisempaa. Kuitenkin yksi suurin oloni parantaja on ollut vesiväriomakuvien maalaaminen. Olen päässyt niiden ansiosta jonkinlaiseen uuteen työrytmiin ja intoon, nautin näiden kuvien tekemisestä todella paljon. Suhteeni vesiväriin on ollut etäinen. En ole juurikaan maalannut niillä ja koen tekniikan vaikeaksi. Vesiväreillä maalatessa ei saa mokata, koska työtä ei pysty pelastamaan maalaamalla päälle värien ollessa ei-peittäviä. Pidän vesiväreissä niiden hallitsemattomuudesta ja yllätyksellisyydestä.  Yleensä ennen maalaamista kastelen paperin. Kastaessa siveltimen märkään paperiin, väri leviää kauniisti miten sattuu ja haluaa. Niillä maalaaminen on myös keholleni kevyttä.

Kun mietin elämääni näen mielessäni paljon kirkkaita värejä. Värit ovat sekaisin kuin sirpaleet. Värien välissä häikäisee ja säteilee. Tulee lämmin olo ja masusta kutittaa. Muistan olleeni monia omakuviani työstäessä surullinen ja harmaa. Kuitenkin kuvat syntyvät paperille mitä kauneimmissa väreissä, kevyinä ja hengittävinä. Aina kun saan kuvan valmiiksi voin aika hyvin. Lähden työhuoneelta kotiin hieman väsyneenä tuntien itseni ja elämäni kivaksi.Uupumus työpäivästä tuntuu kivalta rentoudelta kehossa. Minä väritän itseni onnelliseksi.

Aiemmat omakuvat täällä!