Olen tehnyt mielestäni hyvää eroa viimeiset 9 kuukautta. Tänään avioero tuli voimaan.

Hyväksi eroni on tehnyt se, että päätös on ollut yhteinen, kumpikaan ei halunnut väkisin enää yrittää. Oli yritetty alusta saakka (ehkä vähän liikaakin ja liian kauan). Mutta vaikka ero olisi kuinka paljon yhteinen päätös ja hyvä, ei se silti ole ollut helppoa (se on ollut välillä kamalinta). Hyvässä erossakin unelmat ja suunnitelmat muuttuvat, turvallinen, välittävä ja rakas ihminen ei enää voi olla yhtä läheinen kuin ennen. Elämänikään ei ole muuttunut yhtään helpommaksi, mutta riidat ovat loppuneet kotona ja arki on rauhallisempaa. Toisaalta tunnen itseni välillä epäonnistuneeksi, ehkä siksi että ylipäänsä menin naimisiin, vaikka en missään nimessä väitä, että kuluneet 7 vuotta olisivat jotakin, mitä katuisin. Olen varmasti oppinut itsestäni (ja kasvanut niin paljon) enemmän, mitä ilman tätä suhdetta olisin.

Hyväksi eroni tekee myös se, etten syyllistä toista ja annan hänelle tilaa luoda uutta elämäänsä. Osana eroa on hyväksyttävä tosiasiat, kuten se, ettei tämä ero voi mennä juuri niinkuin minä haluan (vaikka se olisikin raskaampaa niin). Kuitenkin tiedän, että meidän suhde oli ainutlaatuinen, koska kukaan muu ei voi kokea samoja hetkiä.

Suhde oli myös molempia sairastuttava. Minä sairastutin varmasti käytökselläni toista. Toisinaan tunnen sanoistani ja teoistani tosi huonoa omaatuntoa, enkä voi kuin oppia virheistäni. Jos en opi ja toistan samanlaista toimintaa tulevaisuudessa, silloin en saa itseltäni anteeksi. Oman itsen on aina helpompi unohtaa toisen satuttavat teot, koska itseensä suhtautuu niin epäinhimillisen kriittisesti. Tärkeintä on se, että olen katsonut peiliin ja nähnyt siellä itseni.

Suhteen aikana aloin uskomaan, että olen paha ihminen ja uskon tuollaisten itsesyytösten olleen myös osasyyllisenä moniin kroonisiin kipuihini. Se, että yritin kuunnella itseäni ja olla rehellinen, satuttikin toista. Ja vasta eron jälkeen olen ymmärtänyt, etten minä olekaan paha. Meillä oli vain niin eriävät näkemykset, eivätkä ne tehneet keskenään rauhaa. Ikäänkuin olen vapautunut kamalasta syyllisyydestä. Se mitä olenkin nyt oppinut on rehellisyys ennenkaikkea itseäni kohtaan (ja sen avulla muitakin kohtaan). On niin tärkeätä kuunnella omaa itseään, vaikkei sekään ole aina helppoa. Ympäristön opitut mallit ja mielipiteet sekoittavat myös niitä itselle oikeita ajatuksia ja asioita. Minulle on ollut tärkeätä se, että kyseenalaistan myös itseni. Minä haluan olla itsenäinen, en niinkuin tilkkutäkistä puolet ihan rikkinäisenä ja vajaana. Niin, ettei koko maailmani romahda yhden ihmisen mukana. 

(kuvassa keskeneräinen tilkkutäkkimaalaukseni)

Lue myös:

Yksi ero miljardeista

Tuhkaa