Alle neljä viikkoa sitten Jyri muutti pois. Alle kolme viikkoa sitten sain valmiiksi suuren piirroksen. Nyt kun tajuan ajatella näitä kahta asiaa, niin ei yhtään ihme jos on vähän alakuloinen olo. En ole saanut aikaiseksi juuri mitään: puoleltapäivin huomaan olevani yhä kotona sormi suussa. Jos satun olemaan siinä vaiheessa työhuoneella on sormi sielläkin suussa. Kävelen (joko kotona tai työhuoneella) huoneesta tai kerroksesta toiseen, syön keksiä tai tuijotan kuollutta hämähäkkiä. Kun haen toisesta huoneesta kirjaa en muistakaan ottaa sieltä huoneesta sitä kirjaa. Otan jotakin muuta ja ajaudun takaisin lähtöpisteeseen jolloin ehkä muistan kirjan. Joskus menen takaisin, enkä muista ottaa sitä silloinkaan. Olenkohan väsynyt ja masentunut?

Yksi ystävä tekee sellaisia äänimaljahoitoja. Hän kertoi hoitaneensa kahta masentunutta ihmistä ja hoidon jälkeen molemmat olivat iloisia. Kysyin, mistä hän tietää potilaiden masennuksesta, että edeltääkö hoitoa haastattelu? Mutta hän kuulemma vain näkee sen ihmisistä. Kysyin näkeekö hän minusta miten voin, jos en kerro? Hän sanoi, että se on mahdotonta koska olen hänen mielestään niin hyvä näyttelijä. Melkein hermostuin hänen väittämästään, koska mielestäni olen aina oma itseni (etenkin nykyään kun en jaksa tuhlata yhtään energiaani mielistelyyn). Puhuimme asiasta ja lopulta ymmärsin miksi hän ajattelee niin: kun vaihdamme kuulumisia chatissa kerron lyhyesti olevani ahdistunut tms muuta kivaa ja sitten kun näemme olenkin puhelias ja energinen. Hänen maailmassaan nämä kaksi asiaa eivät sovi yhteen. Ikäänkuin minun tulisi aina meidän nähdessä itkeä, nukkua ja vetäytyä ja vain silloin voisin olla oikeasti ahdistunut. Viime kesänä etsiessäni itselleni sopivaa hermokipulääkettä (jota käytetään myös ahdistuneisuushäiriöön) aloin voimaan henkisesti vähän liiankin hyvin. Elämä oli aurinko sen muutaman kuukauden ajan. Sitten lääke alkoi aiheuttamaan pahoinvointia ja unettomuutta (eikä se auttanut kipuihin) niin lopetin sen. Mutta silloin ymmärsin kuinka ahdistunut olen ollut varmaan koko ikäni (tai 6-vuotiaasta saakka) kun tämän lääkkeen ansiosta minua ei kuristanut. Oli aika karseeta tajuta kuinka joku kuristaa minua kokoajan ja siitä on tullut normaali olotila. Kaveri tekin minullekin äänimaljahoidon- yhä ahdistaa!

Minua kiinnostaa eniten se, että voi kasvaa ja kehittyä. Mutta voiko ehkä peritystä ahdistuneisuudesta päästä pois? En haluaisi syödä enää mitään lääkkeitä. Jotenkin tuntuisi taas ”helpolta ratkaisulta”, oman itsensä kiertämiseltä. Mutta tosiaan… onko tämä itsessä sellainen piirre, josta en voi kasvaa pois? Olen opetellut elämän tämän kanssa kaksi vuotta (jolloin lopetin masennuslääkkeet ja oloni muuttui erilaiseksi, huonommaksi) ja yrittänyt ajatella että ”kyllä tänne tällaisia ahdistuneita Sannejakin tarvitaan. Pystyn kuitenkin tekemään työni ja arjen asiat ja olen sosiaalinen”. Tuohan nyt kuulostaa ihan kamalalta itsensä huijaamiselta. Tai kiduttamiselta. Tekisi vaan mieli olla koko ajan päihtyneenä, mutta en ole, koska moraalisoiva yliminä.

Läheinen ihmettelee usein että miksi kerron täällä julkisesti näitä asioita kaikille. Mä en tajua miksi en kertoisi, jos se auttaa minua tai edes yhtä lukijaa. Miksi se mitä on, pitää piilottaa? Nytkin toivon, että kaikki maailman ahdistuneet jakaisi kokemuksiaan ja sitten kaikki tulisivat häpeän kaapeistaan ulos ja enää ei tarvitsisi hävetä yhtään mitään ikinä. Että jos menee julkisessa puistossa psykoosissa ja näyttelee persettään ohikulkijoille tai vetää viinaa ja pillereitä sekasin kun haluaa huomiota rakkaaltaan. Ehkä tällaisiakaan asioita ei tapahtuisi niin usein jos ongelmista puhuttaisiin, haettaisiin ja saataisiin apua ajoissa. Ei myöskään tuomittaisi ketään heikkoudesta, tyhmyydestä tai sairaudesta. 

Tämä teksti taas elää omiaan. Näin se on parasta. Ajattelin, että selkäni tila on nyt siinä jamassa että voisin taas aloittaa aktiivisen urheilun. Himourheilukausinani olin aika hyvinvoiva. Ei minusta enää sellaista tule kun kaikki liian raju liikunta invalidisoi tai aiheuttaa migreenin, mutta sellaisia lempeitä lajeja ja kuntosalia. Eilen minusta otettiin tällainen aika iloinen kuva kun liityin liikuntakeskuksen jäseneksi. Jotenkin ihan helvetin sympaattista.