Särkynyt ystävä

Yhtäkkiä huomaan olleeni masentunut jo kauan. Miten pienet vihjeet kuten väsymys ja kasvava itsekritiikki tulevat elämääni niin huomaamatta? Kuinka en huomaa, että näen ystäviäni harvemmin? Välttelen. Istun illat kotona pyöritellen kysymyksiä, joita kysyin itseltäni jo kymmenen vuotta sitten! Miksi huomaan tilanteen vasta, kun olen jo tosi syvällä ikävissä oloissani? Miksi vuosien kokemukset eivät jo ole opettaneet? Toivoisin näkeväni vihjeet: pienet muutokset tavassani ajatella, olla ja elää… jos silloin pystyisin pysäyttämään negatiivisen suunnan. Vai onko tämäkin ihan turhaa itsensä syyttelyä? Kun vaan osaisin lopettaa liiallisen ajattelemisen ja vatvomisen. SE EI HYÖDYTÄ.

Minä olen varmaan lopun elämääni aina joskus masentunut ja sitten taas en. En usko, että paranen siitä koskaan kokonaan, voin vain olla lempeä itselleni ja pyrkiä keskittymään tähän hetkeen. En ajatella liikaa, koska jonkin tietyn pisteen jälkeen ajatukset eivät vie kuin taaksepäin. Vaikka tietysti ajattelen nytkin. Missä menee terveen ja ei terveen ajattelun raja? Saatana 🙂

Okei. Tänä syksynä olen väsynyt, se pitää hyväksyä. En tiedä vieläkään mitä aion tehdä elämässäni. Yritän elää päivän kerrallaan ja olla armollinen itselleni. Olen tärkeä. Olen merkityksellinen. Olen yhtä tärkeä kuin sinä.

Elämässä tuntuisi olevan tärkeintä se, että on mielekästä tekemistä sekä ihmisiä joille jutella (ja joita juttusi kiinnostavat). Sellainen hieno juttu tapahtui, että palasin työhuoneelle neljän kuukauden tauon jälkeen. Eilen vaihdoin siellä järjestystä uuden alun kunniaksi ja tänään maalasin yhden kuvan. Olen ymmärtänyt sen, että menen huonompaan kuntoon jos en pakota itseäni työhuoneelle. En halua alkaa puurtamaan minkään ison projektin ympärillä, vaan todellakin ensimmäistä kertaa elmässäni aion tehdä kuvia, jotka eivät liity toisiinsa ja joilla ei ole mitään yhtenäistä tarinaa. Minulle kuvien tekeminen on nyt mielekästä kunhan en pyri johonkin suurempaan teoskokonaisuuteen. On aika harrastaa ja ottaa kevyemmin tämä ammatti.

Elän omituisia aikoja. Asiat on hyvin, mutta masennushan ei tiedosta sitä, koska se tulee sisältä eikä ulkopuolelta. Urani ei ehkä olekaan loppumassa vaan jonkin uuden upean alussa. Ihan niinkuin kaikessa mitä nyt teen tai ketä vain tapaan, on omituista kuplintaa. On kasvua ja kipuilua, rauhaa ja tasapainoa.  Sotaa ja rakkautta. Jokin sisälläni on muutoksessa, mutta ennen kaikkea olen tosi herkkä ja minun tulisikin kohdella itseäni kuin kohtelisin särkynyttä ystävääni. Miksi itseään on (joskus) niin vaikea rakastaa?

img_20181011_153024_986.jpg

suhteet oma-elama ajattelin-tanaan tyo
Kommentit (4)
  1. Pitkästä aikaa luen sun blogia, koska yleensä seuraan asioita fb:n kautta, enkä oo jostain syystä saanut sun julkaisuista ilmoituksia. 🙁 Masennus on vakava sairaus, josta ei varmaan koskaan pääse eroon. Mua itseäni pelottaa syksyt sairastumisen kannalta. Masennus ja muut sairaudet pistää ajatukset pyörimään oman navan ympärillä niin, että niihin ajatuksiin meinaa hukkua. 🙁 Muista että olet kaunis ja lahjakas. Pahin vaihe helpottaa toivottavasti pian

    1. Samat toiveet ja sanat siskolle! <3

  2. Olet tärkeä. Olet merkityksellinen.

    <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *