Niin tuli ja meni maaliskuu ja oli kyllä lukemisen osalta niin nihkeää että! Mutta hei, sainpas sentään luettua yhden suurista suomalaisista, nimittäin Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen. Lukion äidinkielenopettaja kehotti tämän joskus lukemaan, ja nyt se on tehty! En yritäkään keksiä Sinuhesta mitään uutta ja raikasta sanottavaa. Etukäteen ounastelin koko romaanin olevan tylsä tiiliskivi, ja positiivinen yllätys olikin, että puoleenväliin asti pidin kirjasta. Sen jälkeen juoni puuroutui ja jäi polkemaan paikallaan.  Noh, loppupuolelta tarinaa olisi voinut tiivistää reippaasti.

Sinuhessa ärsytti vähän väliä toistuvat fraasit ja hahmojen pitkät monologit. Muinaisen Egyptin kuvaus odotetustikin oli kiehtovaa ja autenttisen oloista. Kirjassa pohditaan paljon ihmisen hyvyyttä ja sitä, kuinka paljon ihminen voi elämäänsä ja maailmaan vaikuttaa. Sinuhe uskoo, että kaikki on valmiiksi tähtiin kirjoitettu, eikä mitään voi muuttaa ja kaikki tapahtuu niin kuin on ennenkin tapahtunut. Voiko Sinuhea tästä ajattelutavasta moittia? Ihmisen pyristely kohtaloaan ja jumalten tahtoa vastaan vaikuttaa turhalta – ainakin muinaisessa Egyptissä. Mutta voih! Olisipa Sinuhe edes vähän havahtunut omasta kuplastaan, niin loppu olisi saattanut olla toisenlainen.

Toinen kotimainen romaani 1940-luvulta, jonka luin, on Matti Hällin Suopursu kukkii. Sain pinnistellä, etten jättänyt kirjaa kesken. Kirja kertoo masennusta tai burn outtia potevasta toimittajamiehestä, joka sattuman vuoksi kirjautuu sisälle täysihoitolaan. Ja siellä asuvat naiset rakastuvat kaikki häneen. Äh. Tämä oli kyllä niin paksua ja epätodellista. Minua muuten häiritsee tämä aina: Elena Ferranten Napoli-sarjassa kaikki miehet rakastuvat Lilaan ja Kaunareissa Brookeen. Se on ihan hirveän ärsyttävää! Ei kukaan ole niin ihmeellinen, että saisi kaikki hullaantumaan itseensä.

Amerikkalaisia kirjoja sain luettua vain yhden. Tarkoitus oli lukea Norman Mailerin Alastomat ja kuolleet, mutta kirjan ulkomuoto – taas hirveä järkäle! – sai minut lannistettua, enkä edes yrittänyt. Tartuin sitten Betty Smithin Puu kasvaa Brooklynissa romaaniin, joka on köyhän mutta sinnikkään brooklynilaistytön kasvutarina. Tästäkään en voi sanoa mitään hyvää: juonessa ei kerta kaikkiaan ollut yhtään vetoa ja kirjan hahmot jäivät etäisiksi.

Toivon hartaasti, että huhtikuu ja 1950-luku tarjoaisivat päräyttävää ja mielenkiintoista lukemista. Olen suunnitellut lukevani ainakin Leon Urisin Exoduksen. Amerikkalaisia romaaneja ei muuten ole ihan helppo löytää. Siis jos haluaa lukea jotain muuta kuin Hemingwayta tai Steinbeckiä.