Alaskan taivaan alla
Kristin Hannahin Alaskan taivaan alla (WSOY, 2021) kertoo kolmihenkisestä amerikkalaisperheestä, joka pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa ja muuttaa asumaan Alaskaan autuaan tietämättömänä sen uhkista ja haasteista – ja lumosta. Isällä on sotatraumansa ja väkivaltaisesti kuohahtava luonteensa, äidillä raivostuttavan lapsellinen käsitys kaikkivoipaisesta rakkaudesta ja teinityttärellä kaipuu löytää edes yksi oikea ystävä. Ja tietysti kaikki menee pieleen.
Leniltä ei kestänyt kauan huomata, että hän oli liemessä. Hän ajatteli Matthewia jatkuvasti. Koulussa hän alkoi tarkkailla tämän jokaista liikettä, vahti Matthewia kuin saaliseläintä, yritti arvata tämän aikeet. Matthewin käsi hieraisi joskus hänen omaansa pulpetin alla, tai Matthew hipaisi hänen olkaansa ohittaessaan hänet luokassa.
Kirjan miljöönä on armoton ja kaunis Alaska, jonka väitetään tarjoavan kuolemanvaaroja kaikkialla. Tätä korostetaan kirjassa paljon. Silti kaikista pelottavin ja uhkaavin on ihminen. Häijy peto, joka murjoo ja vahingoittaa lähimmäisiään rakkauden nimessä. Upea luonto on lähes yksi henkilöistä. Pidän kyllä luonnon kuvailusta, mutta jos sitä alkaa olla puolet paksun kirjan pituudesta, niin metsään mennään. Parhaiten ja osuvimmin luonnosta on kirjoittanut Kaisa Kettu Kätilössä. Hannahin teksti ei ole läheskään niin omaperäistä, vaan välillä jopa puuduttavaa ja pakotettua.
Olen itsekin haaveillut yksinkertaisesta ja karusta elämästä saaristossa tai meren rannalla, jossa pitäisi uurastaa jokapäiväisen leipänsä eteen. Näillä haaveilla ei ole mitään tekemistä realismin kanssa, mutta jokin omavaraisessa ja vähän ankarassa elämässä kiehtoo. Eikö yksinkertainen elämä ole kaikkein parasta? Eikö silloin tuntisi todella elävänsä, kun illalla raahautuisi viimeisillä voimillaan pieneen tupaan, jossa lämpöinen puuhella tai kamiina ottaisi vastaan? No juu, myönnän saaneeni romanttisia vaikutuksia Myrskyluodon Maijasta. Nykyihmisenä tunnen olevani hukassa markettien päättymättömien juusto- ja maitohyllyjen edessä. Kuinka montaa erilaista maitoa ihminen oikeasti tarvitsee?
Pidin kovasti tästä kirjasta suurin piirtein sen puoleenväliin asti. Sen jälkeen tapahtumat alkoivat käydä turhan dramaattisiksi, ja loppuratkaisu oli jo melko äitelä – ja varsin epäuskottava. Olen huomannut, että Game of Thronesin jälkeen elokuvilta ja kirjoilta odottaa rohkeita ja synkkiäkin ratkaisuja. Siloiteltu ja onnellinen loppu on melkein ärsyttävää.