Etta ja Otto ja Russell ja James – haikean hilpeä kertomus elämästä

Emma Hooperin esikoisteos, Etta ja Otto ja Russell ja James, (Gummerus Kustannus Oy, 2015) jäi sopivasti vaivaamaan. Ja sehän on aina hyvän kirjan merkki. Kirja kertoo ihmisistä, jotka ovat menettäneet elämässään paljon. Kuka perheensä, kuka muistinsa, kuka nuoruuteensa. Onneksi on myös rakkautta ja ystävyyttä, jotka kannattelevat, kun ei itse jaksa. Yli 80-vuotias Etta haluaa yhtäkkiä nähdä meren ja lähtee siksi taivaltamaan sitä kohti. Jostain syystä matkan varrella häntä ilmestyvät kirittämään ja kannustamaan tuntemattomat ihmisjoukot, ja lehdet alkavat kirjoittaa hänestä juttuja. Etasta tulee kuuluisa. Sillä välin kotiin jäänyt Otto alkaa muotoilla paperimassaeläimiä ja testata Etan leipomisreseptejä.

Kenoralainen valokuvaaja, joka oli töissä varsin hyvätasoisessa paikallislehdessä, oli viemässä tytärtään, ainoaa lastaan, opettelemaan pienkoneilmailua tasaisimpaan ja aukeimpaan paikkaan, minkä tiesi, kun hän näki osapuilleen sadan metrin päässä pölyn peittämän ja auringon paahtaman 83-vuotiaan Etan, jonka tukka hulmusi vastatuulessa ja jonka rinnalla hölkytti heinikosta juuri ja juuri erottuva kojootti.

Etta ja Otto ja Russell ja James on surumielisen hilpeä romaani, josésaramagolainen romaani. Siinä ei välttämättä ole päätä eikä häntää. Putosin täysin kärryiltä, kun Etta muuttui Otoksi, mutta sitten annoin vain periksi. Mitäs sitten? Voihan niin käydä, että luulee olevansa joku muu, kun ei muista enää ihan kaikkea ja täytyy kantaa mukanaan paperilappua, jossa lukee perheenjäsentensä nimet. Kirjan henkilöissä on sellaista lempeää voimaa, joka antaa heille viisautta kohdata vakaviakin asioita tyynesti ja järkähtämättömästi. Sellaisia ihmisiä olisi mukava saada ympärilleen. Ja olisi mukava itsekin olla sellainen.

Hooperin teksti on eleetöntä, etenkin dialogi. Tuntui siltä, etteivät kirjan henkilöt koskaan sano mitään. Olen huono tulkitsemaan rivien välistä, ja tätä kirjaa lukiessa ajattelin usein, että mitä tällä nyt oikein tarkoitetaan. Kirjassa on maagista realismia, joka aina tietysti hämää lukijaa. Puhuuko kojootti todella Etalle? Entä miten on mahdollista, että Etta näkee Oton painajaisunia ja elää tämän muistoja? Voiko James ollakin Russell? Joka tapauksessa pidin heistä kaikista: Etasta ja Otosta ja Russellista ja Jamesista.

PS. Mitä sinä ajattelet maagisesta realismista? Missä kirjassa se on onnistunutta?