Lukuvuosi 2022

Tänään päättyvä vuosi ei ollut mikään suuria tunteita herättävä kirjavuosi. Minulla on aina tavoitteena lukea vuodessa 50 kirjaa, ja tänä vuonna sain porskutettua läpi 26 teosta, joista kaksi oli tietokirjaa ja loput romaaneja. Lukutahti ei siis ollut järin nopea, mutta ei haittaa. Aina ei vain jaksa lukea, aina ei vain löydä tarpeeksi mukaansa tempaavia opuksia. Julkaisuvuosiltaan lukemani kirjat olivat todella tuoreita: suurin osa on julkaistu 2021-2022, ainoastaan yksi 90-luvulla. Kotimaisia kirjoista oli 12 kappaletta.

Millaisia kirjoja sitten luin? Hieman ankeasti ajattelen, että kovinkaan moni ei ollut hyvä. Esimerkiksi nyt loppuvuodesta lukemani Jung Changin Villijoutsenet vaikutti päättymättömältä järkäleeltä, joka mielenkiintoisesta aiheestaan huolimatta oli kankea ja pitkävetinen elämäkerta. Myös Maaza Mengisten Varjokuningas lukeutuu kirjallisiin pettymyksiin. Iloisena yllättäjänä nostan Juhani Karilan Pienen hauen pyydystyksen ja Emma Hooperin esikoisromaanin Etta ja Otto ja Russell ja James, josta kirjoitin postauksen tässä. En jättänyt yhtään kirjaa kesken, mutta muutama lainakirja jäi kokonaan aloittamatta. Näistä esimerkkinä Venla Hiidensalon Suruttomat.

Mitäs sitten seuraavaksi? Sain joulun pyhinä ajatuksen lukea ensi vuonna rinnakkain samalla vuosikymmenellä julkaistuja amerikkalaisia ja suomalaisia romaaneja. Tammikuussa aloitan 1920-luvusta. Yritän lukea kumpaakin sorttia kaksi kirjaa, ja jos kuuta on vielä sen jälkeen jäljellä, saan lukea mitä haluan. Kirjapinossa odottaa jo Mika Waltarin esikoisteos Suuri illusioni, jota en olekaan aiemmin lukenut. Itse odotan kovasti uudelta lukuvuodelta ainakin Suvi Vaarlan Kadonnutta aikaa ja ehkä Annie Proulxin tuotantoa (jotka eivät kuulu omaan lukuhaasteeseeni). Ei muuta kuin hyvää ja innostavaa uutta lukuvuotta kaikille!