Lempikirja on minulle ennen kaikkea sellainen, että sen haluaa lukea aina uudestaan. Lempikirja on kaunis, siinä on hyvä tarina ja sen teksti ihastuttaa ja ilahduttaa ja tietysti koskettaa. Tämä lempikirjakolmikkoni on pysynyt samana jo melko pitkään. Toki muuttaisin sitä, jos löytäisin uuden lempikirjan. Mutta jos en löydä, ei se haittaa: pidän tätä trioa mieluusti mukanani loppuelämäni. Ja mikä parasta, kaksi näistä olen lukenut suosituksen perusteella.

Heidi Köngäksen Luvattu (Otava, 2000) on yksi kauneimmista kotimaisista kirjoista. Luin sen ensimmäisen kerran lukiossa, kun olin bongannut siitä suosituksen Demi-lehdestä. Rakastuin kirjaan ja olen lukenut sen ehkä viisi tai kuusi kertaa, ehkä seitsemän. Se kertoo nuoresta Maijasta, joka odottaa sulhasensa kotiinpaluuta. Luvassa on yllättäviä tapahtumia, jotka särkevät unelmat ja odotuksen yhteisestä elämästä. Miljöönä on kaunis maaseutu, jossa on totuttu tekemään kovasti töitä ja jossa naisen asema on niin kovin erilainen kuin nykyään. Teksti tässä romaanissa soljuu vaivattomasti, ja vähän väliä törmää lauseeseen, joka on kaunis kuin runo. Tarina Luvatussa jää avoimeksi, ja olen usein toivonut, että Köngäs kirjoittaisi kirjalle jatkoa.

Miten voi kaikki tunto pudota jalkavarteen, polven sivuun, kun sinun jalkasi osuu minuun iltasella kesken ruuan. Sinä istut minua lähinnä, syödään, puhutaan pellavista ja aivan vahingossa sinä osut jalkoinesi sivuun ja minuun. En tee mitään.

Toinen lempikirjani on varsin painavaa ja vaikuttavaa luettavaa: John Steinbeckin Vihan Hedelmät (Tammi, 1944). Tähän suosituksen antoi englannin kielen opettaja, kun olin yläasteella. Luin romaanin kuitenkin ensimmäisen kerran lukiossa ja toisen kerran noin viisi vuotta sitten, kun joulupukki oli tuonut sen minulle ikiomaksi. Vihan hedelmät kertoo oklahomalaisesta Joadin perheestä, joka menettää kotinsa ja maatilansa pankille ja joutuu monien muiden maanmiestensä ja -naistensa tavoin lähtemään etsimään uutta elämää. Lupaukset rikkauksista ja helposta työstä Kalifornian auringon alla osoittautuvat kuitenkin tyhjiksi. Edessä ovat ahtaat asuinsijat ja pitkät, nälkäpalkkaiset työpäivät.

Äiti”, Rosasharn sanoi, ”kun me päästään sinne, niin tehän meinaatte vaan noukkia siellä hedelmiä ja asua niin kun maalla, eiks niin?” Äiti hymyili hieman huvittuneesti. ”Eipä me olla siellä vielä”, hän sanoi. ”Ei sitä tiedä mimmosta se on. Se jää nähtäväks.”

Vihan hedelmät on tyly, mutta silti lämminhenkinen kuvaus ihmisistä, jotka koittavat pärjätä ja tehdä parhaansa laman jauhaessa niin monen elämän murskaksi.

Kolmas lempikirjani on Kaisa Ikolan Ylämaan kapinalliset (Kirjapaja, 1995), joka on Ylämaa-trilogian viimeinen osa. Kirja on lasten ja nuorten kirja, mutta se on pysynyt tiukasti yhtenä lempikirjoistani jo lähes kolmen vuosikymmenen ajan (huh, kuinka aika kuluu). Ylämaan kapinalliset sijoittuu 1700-luvun Skotlantiin, joka koittaa pyristellä irti englantilaisvallasta ja pysyä itsenäisenä. Glasmoren Malcolm Stewart yrittää päihittää Sassenachit lain voimalla oikeussalissa, mutta joutuu taistelemaan myös miekalla. Kirja kertoo myös monta rakkaustarinaa, joista traagisin ja kaunein lienee vanhaksipiiaksi jääneen Faithin ja englantilaissotilaan, punatakin, tarina.

Sinä iltana punatakki ja jakobiittineiti istuivat molemmat tuolla paljon nähneellä kivellä; koska se oli loppujen lopuksi melko pieni, piti Edward käsivarttaan Faithin ympärillä ”niin ettette vain putoa ja loukkaa itseänne”, kuten hän asiaa sitkeästi puolusti.

Olen lukenut Ylämaan kapinalliset jo aika monesti, viimeksi vuoden 2020 lopulla, kun luin trilogian läpi. Kirjan hahmot, paikat ja tapahtumat rullaavat uskomattoman elävästi päässäni. Joskus tuntuu, kuin olisin nähnyt kirjan myös elokuvana, koska lukiessa tulee niin voimakkaita mielikuvia. Ikola on maustanut kaikkia kolmea kirjaa gaelinkielisillä sanoilla, joille hän on kirjannut myös merkitykset kirjoihin. En muista enää, löysinkö Ikolan kirjat itse vai suositteliko joku niitä. Joka tapauksessa minä suosittelen  niitä lämpimästi!