Kadonneiden lasten arkisto – surumielinen matka halki Amerikan

Valeria Luisellin Kadonneiden lasten arkisto (Gummerus, 2020) otti hieman pidemmän lukuajan. Kirja ei ollut kovin helppo luettava, vaan paremminkin vaativa ja omalaatuinen. Kadonneiden lasten arkisto kertoo äidistä, isästä, pojasta ja tytöstä, jotka lähtevät automatkalle New Yorkista kohti Arizonaa mukanaan seitsemän arkistolaatikkoa. Kirja kertoo myös lapsista, jotka pyrkivät rajan yli Yhdysvaltoihin, mutta katoavat tomuisiin laaksoihin tai tulevat palautetuiksi kotimaahansa.

Luisellin romaanista ja hänen siihen upottamistaan liitteistä muodostuu valtava vyyhti, jota kirjailija on kommentoinutkin – ainakin minulla yli hilseen menevästi – kirjan lopulla. On lasten ottamia polaroid-kuvia matkan varrelta, viittauksia muun muassa Kärpästen herraan ja muuhun kirjallisuuteen, yksittäisiä biisejä, joista voisi koota romaanin soittolistan sekä karttoja. En tiedä, mitä lisäarvoa näistä saa. Ilmeisesti kyse ei ole intertekstuaalisuudesta, vaan jostain syvemmästä. Aukeaako kirjan maailma paremmin, jos tutkailee esimerkiksi valokuvia huolellisesti? No, ainakin minun teki mieleni etsiä kartalta Chiricahua-vuoret.

Yleensä isä ajaa, äiti tutkii karttoja hänen vierellään, ja lapset istuvat takapenkillä.He ohittavat amerikkalaisia pikkukaupunkeja, yöpyvät monenmoisissa motelleissa ja vieraantuvat silti yhä enemmän toisistaan. Tai ainakin äiti vaikuttaa jo tietävän heidän kulkevan erilleen toisistaan. Vanhempien parisuhdetta ei hirveästi romaanissa käsitellä. Tuntuu olevan vain menneisyys, jossa he olivat onnellisia, nykyhetki, jossa he eivät ole enää niin onnellisia ja tulevaisuus, jossa he eivät enää ole yhdessä. Kadonneiden lasten arkiston sävy on alusta loppuun saakka alakuloinen, eikä suinkaan roadtripille tyypilliseen tapaan iloinen tai riehakas, seikkailusta toiseen kulkeva.

Mikä siinä onkin, että jonkun toisen tavaroiden penkominen tuntuu aina jotenkin surulliselta ja samaan aikaan hellyttävältä, ikään kuin tuon henkilön syvä hauraus paljastuisi hänen poissa ollessaan, hänen tavaroidensa kautta?

Yleensä alan pitää tällaisista kirjoista enemmän, kun lukemisesta on kulunut vähän aikaa. En tiedä, kypsyvätkö ajatukset vai mitä tapahtuu. Kadonneiden lasten arkisto on hyvä kirja, mutta kai kuluneesti voisi todeta, että se ei päästä lukijaansa helpolla. Se on surumielinen ja omalaatuinen, mutta myös raadollinen kertomus maailmasta, jossa elämme.

Kulttuuri Kirjat

Kuuleminen – vimmaisia kirjeitä

En ole kuullut sinusta pitkään aikaan. Sinä varmaankin suutuit viime kirjeestäni. Ei ole syytä. Se oli tunnereaktio. Se meni jo. Anteeksi vain.

Ja tästä aloitan kirjablogini Marjo Niemen romaanilla Kuuleminen (Teos, 2021). Sattumalta Kuuleminen on ensimmäinen Niemeltä lukemani kirja ja myös ensimmäinen viime vuoden Finlandia-ehdokkaista, jonka olen nyt lukenut. Tunnustan heti aluksi, että yleensä vieroksun kokeellisia kirjoja. Tässä tapauksessa kokeellisena pidän kirjan rakennetta, sillä kirja rakentuu päähenkilön kirjoittamista vimmaisista kirjeistä ja niiden väliin ripotelluista dialogin ja mietelauseiden pätkistä.

Päähenkilö Titan avautumiskirjeistä saavat osansa niin hänet jättänyt puoliso kuin myös terapeutti ja isä. Jos yritän muistella kirjeiden sisältöä, jää saaliini aika laihaksi. Mitä Titta haluaa sanoa ja mitä hän haluaa kirjeillään saavuttaa? Kaiketi vain sitä, että hän tulisi kuulluksi. En oikein tiedä, haluaako Titta saada vastauksia kirjeisiinsä. Kirjaa lukiessani toivoin, että Titta antaisi palaa täysillä. Se olisi ainakin naurattanut. Vaikka ehkä Kuulemisen ei ole tarkoitus naurattaa tai viihdyttää. Ehkä sen on vain tarkoitus kuvata ihmisen kipeää ja vimmaista elämää.

Kirja ei ole juonivetoinen, vaan enemmänkin siinä käsitellään Titan elämään liittyviä aiheita kuten rakkaus ja terapia. Tämän vuoksi minun on vaikea muistella kirjan sisältöä tai tapahtumia. Kun sain luettua Kuulemisen, pääni päälle syttyi isohko kysymysmerkki: mistä tässä kirjassa on oikein kyse? Jos kirja jää vaivaamaan mieltä, pidän sitä yleensä hyvän kirjan merkkinä. Nyt olisin kuitenkin halunnut ymmärtää vähän enemmän. Ja onko sattumaa, että päähenkilön, joka haluaa nimenomaan tulla kuulluksi, nimi on Titta?

En ole koskaan lukenut kaikkia Finlandia-ehdokkaita, enkä edes kaikkia voittajia. Viime vuoden ehdokkaista olen ajatellut lukea Kuulemisen lisäksi Rosa Liksomin Väylän ja Joel Elstelän Sirkusleijonan mielen.

Ps. Kokeelliset ja vaikeasti ymmärrettävät kirjat ovat vähän pelottavia, koska niitä lukiessa saattaa tuntea itsensä tyhmäksi. Miksi en ymmärrä?

Kulttuuri Kirjat