Valeria Luisellin Kadonneiden lasten arkisto (Gummerus, 2020) otti hieman pidemmän lukuajan. Kirja ei ollut kovin helppo luettava, vaan paremminkin vaativa ja omalaatuinen. Kadonneiden lasten arkisto kertoo äidistä, isästä, pojasta ja tytöstä, jotka lähtevät automatkalle New Yorkista kohti Arizonaa mukanaan seitsemän arkistolaatikkoa. Kirja kertoo myös lapsista, jotka pyrkivät rajan yli Yhdysvaltoihin, mutta katoavat tomuisiin laaksoihin tai tulevat palautetuiksi kotimaahansa.

Luisellin romaanista ja hänen siihen upottamistaan liitteistä muodostuu valtava vyyhti, jota kirjailija on kommentoinutkin – ainakin minulla yli hilseen menevästi – kirjan lopulla. On lasten ottamia polaroid-kuvia matkan varrelta, viittauksia muun muassa Kärpästen herraan ja muuhun kirjallisuuteen, yksittäisiä biisejä, joista voisi koota romaanin soittolistan sekä karttoja. En tiedä, mitä lisäarvoa näistä saa. Ilmeisesti kyse ei ole intertekstuaalisuudesta, vaan jostain syvemmästä. Aukeaako kirjan maailma paremmin, jos tutkailee esimerkiksi valokuvia huolellisesti? No, ainakin minun teki mieleni etsiä kartalta Chiricahua-vuoret.

Yleensä isä ajaa, äiti tutkii karttoja hänen vierellään, ja lapset istuvat takapenkillä.He ohittavat amerikkalaisia pikkukaupunkeja, yöpyvät monenmoisissa motelleissa ja vieraantuvat silti yhä enemmän toisistaan. Tai ainakin äiti vaikuttaa jo tietävän heidän kulkevan erilleen toisistaan. Vanhempien parisuhdetta ei hirveästi romaanissa käsitellä. Tuntuu olevan vain menneisyys, jossa he olivat onnellisia, nykyhetki, jossa he eivät ole enää niin onnellisia ja tulevaisuus, jossa he eivät enää ole yhdessä. Kadonneiden lasten arkiston sävy on alusta loppuun saakka alakuloinen, eikä suinkaan roadtripille tyypilliseen tapaan iloinen tai riehakas, seikkailusta toiseen kulkeva.

Mikä siinä onkin, että jonkun toisen tavaroiden penkominen tuntuu aina jotenkin surulliselta ja samaan aikaan hellyttävältä, ikään kuin tuon henkilön syvä hauraus paljastuisi hänen poissa ollessaan, hänen tavaroidensa kautta?

Yleensä alan pitää tällaisista kirjoista enemmän, kun lukemisesta on kulunut vähän aikaa. En tiedä, kypsyvätkö ajatukset vai mitä tapahtuu. Kadonneiden lasten arkisto on hyvä kirja, mutta kai kuluneesti voisi todeta, että se ei päästä lukijaansa helpolla. Se on surumielinen ja omalaatuinen, mutta myös raadollinen kertomus maailmasta, jossa elämme.