Sirkusleijonan mieli
En ole koskaan pitänyt sirkuksesta, enkä oikein tiedä miksi. Kun lapsena joskus kävin sirkuksessa, siellä oli minusta ahdistavaa. Hassua kyllä olen kuitenkin aina pitänyt sirkuksesta miljöönä elokuvissa ja kirjoissa. Fiktiivisessä sirkuksessa on jotain romanttista, mystistä ja jännittävää: esimerkiksi Vettä elefanteille on hyvä sirkusaiheinen leffa (kirjaa en ole lukenut). Joel Elstelän sirkuksessa sen sijaan kaikki riemu ja loisto on korvattu pelolla ja irvokkailla esiintymisnumeroilla. Sirkustirehtööri Egon Heuchlerin rakas Zircco Fantastico kaapataan ja alistetaan alhaisen aatteen alle.
Kirjan ensimmäiset sata sivua muistuttivat Quentin Tarantinon elokuvia, joissa pahimmillaan jäädään jankkaamaan jotain asiaa pitkäksi toviksi. Alun jälkeen kirjan rytmiin kuitenkin tottui ja juoni tempaisi mukaansa. Mikään ihmissuhderomaani Sirkusleijonan mieli ei ole, vaikka Egon kovasti välittääkin sirkuslaisistaan, perheestään.Jos jotain tästä romaanista ymmärsin, niin sen, että se käsittelee sitä, kuinka vaikeaa ihmisen on puuttua näkemäänsä pahaan. Vielä vaikeampaa on silti lähteä, pelastaa itsensä ja jättää muut.
Ja hän tietää surukseen jossain mielensä takakomerossa, että samanlaiset huudot ovat aikojen alusta lähtien takoneet miekkoja, teroittaneet keihäitä ja hioneet pistimiä murskatakseen nastoilla vahvistetuin sandaalein, raudoitetuin varsikengin ja naula-anturaisin saappain ihmisluita pölyksi.
Sirkusleijonan mielen häijyin hahmo on herra Steinwampe, joka tylysti syrjäyttää Egonin sirkuksen johdosta ja nöyryyttää tätä kerta toisensa jälkeen. Steinwampe on iljettävä, raakamainen ihmisen irvikuva, jota vastaan Egonilla ei oikein ole mitään aseita, korkeintaan sivistystä ja ripaus idealismia. Vihollinen on ylivoimainen. Täytyy kyllä sanoa, että minulle kehittyi todella voimakkaita inhon ja vihan tunteita Steinwampea kohtaan, ja loppukohtauksessa vähän hämmennyin omista ajatuksistani. Se kai tarkoittaa sitä, että Elstelä kirjoittaa hyvin.
Loppujen lopuksi kirja ei paljoa kerro varsinaisesti sirkuksesta, sen ihmisistä ja esityksistä. Sirkusleijonan mieli keskittyy kuvaamaan muutaman päivän tapahtumat hyvin yksityiskohtaisesti ja erityisesti mitä päähenkilö Egon ajattelee, kokee ja tuntee. Ja haistaa. Kirjan loppuratkaisu Egonin ja sirkusväen osalta jäi hiukan kiusaamaan. Minusta se oli liian helppo. Kirja on kuitenkin hyvä, suosittelen! Mitä ajattelit tästä ja mitä muita hyviä sirkukseen liittyviä kirjoja olet lukenut?