Väylä – ihmiset ja lehmät evakkotiellä

Aloin lukemaan joulupukin minulle tuomaa Rosa Liksomin Väylää (Like, 2021) hieman ennen pääsiäistä. Kirja kertoo peräpohjalaisista ihmisistä, jotka joutuvat pakenemaan Lapin sotaa syksyllä 1944. Päähenkilö on nuori tyttö, joka lähtee viemään kotitilansa lehmiä turvaan Ruotsin puolelle. En kuitenkaan päässyt kovin pitkälle, kun korona iski ja kirja piti jättää sivuun. En jaksanut lukea, mutta jaksoin kuunnella. Siksi tartuin elämäni ensimmäiseen äänikirjaan: Lotta-Sofia Saahkon Papan kanssa kahvilla (Tammi, 2020), joka Väylän tavoin kertoo evakoista. Kirjaa oli helppo kuunnella, lukijan (kirjailija itse) kerronta oli eläväistä ja selkeää. Papan tarina kosketti. Olen tiennyt, että evakkoihin ei aina suhtauduttu suinkaan ystävällisesti ja vieraanvaraisesti. En ollut tiennyt kuitenkaan esimerkiksi sitä, että ainakin osa evakoista joutui vaihtamaan nimensä suomalaisemmaksi. Huomaan, että tätä asiaa on vaikea käsitellä, se on niin hämmentävä.

Kun kuumeen laskettua jaksoin taas jatkaa Väylää, ensimmäisestä äänikirjasta inspiroituneena päätin sekä kuunnella että lukea kirjaa yhtä aikaa. Liksom on kirjoittanut Väylän Tornionjokilaakson murteella, jossa on mielestäni suomen kielen kaunein murrepiirre eli jälkitavujen vokaalienvälinen h. Jos kirja olisi kirjoitettu yleiskielisesti, sen olisi varmasti lukenut paljon nopeampaa, mutta pidin siitä, että Liksom on käyttänyt murretta reippaalla otteella. Se, että kirjaa myös kuunteli, auttoi keskittymään. Olen huomannut, että viime aikoina oma keskittymiskyky on kärsinyt jatkuvasta somen ja netin pläräämisestä. Aivot tuntuvat janoavan lyhyitä ärsykkeitä, ja pitkään lukemiseen on vaikea keskittyä. Some-paasto tekisi varmasti hyvää.

Lehmät näytit luottavan vielä tulehvaan, mutta hiehot huojuit ko olisit justhiinsa tuupertumassa maahan. Ilona yritti pittää mieliallaa yllä. Se katteli välilä taaksepäin ja heihlautti päätänsä, että ei auta: etheenpäin.

Väylän sivuhenkilöinä on paljon lehmiä, mistä pidin valtavasti. Oikeastaan varsinkin alussa minulla menivät lehmät ja ihmiset iloisesti sekaisin, ja piti tarkistaa onko Katri nyt kaksi- vai nelijalkainen. (Öh, keskittymiskyky!) Kotitilan lehmät ovat nuoren päähenkilön vastuulla, ja lisäksi hän joutuu huolehtimaan myös ailahtelevaisesta äidistään, joka katoaa evakkomatkan aikana. Lannistua ei voi, vaan pitää jatkaa eteenpäin. Tai taaksepäin. Minua hieman häiritsi se, että päähenkilö, nuori tyttö, kulki välillä pitkiä metsätaipaleita yksin ihan vieraassa maastossa. Väylää on sanottu kasvutarinaksi. Rohkenen sanoa, että tytön kasvu pyrähtää kirjan lopussa vähän pakotetun makuisesti.

Väylä on viimeinen viime vuoden Finlandia-ehdokkaista, jotka olen aikonut lukea. Ainakin näillä näkymin. Sirkusleijonan mieli, Kuuleminen ja Väylä ovat kaikki kyllä hyvin erilaisia keskenään. En kyllä taitaisi osata jakaa Finlandia-palkintoa. Pidin Väylästä, kyllä. Pidin lehmistä, murteesta, tyylistä. En muista ihan varmasti, olenko lukenut aiemmin Liksomin kirjoja. Yhden yön pysäkki tietysti pitäisi lukea. Täytyy muuten paljastaa, että olin vannonut, etten koske äänikirjoihin.