Yö on hellä, ihmiset eivät

Helmikuu lähti käyntiin 1930-luvun yhdysvaltalaisilla teoksilla. Lienee kiistatonta, että Ernest Hemingway, F. Scott Fitzgerald, William Faulkner ja John Steinbeck muodostavat amerikkalaiskirjallisuuden kovan ytimen (Steinbeck ehdoton suosikkini). Näistä valitsin lukulistalleni Fitzgeraldin Yö on hellä ja Faulknerin Villipalmut. Ja voi jestas, millaista kompastelua tämä luku-urakka olikaan. Tiesin etukäteen, että Faulknerin teksti ei ole helppolukuista, ja vähän samaa uumoilin Fitzgeraldista.

Yö on hellä kertoo nuoresta lääkäristä, joka rakastuu mielenterveysongelmien kanssa kamppailevaan nuoreen naiseen. Sain käsityksen, että kirja kertoo melko suoraan Fitzgeraldin omasta elämästä. Kirjan nimi on kaunis. En tiedä, voinko romaanista muuta positiivista sanoakaan. Sen hahmot ovat kylmiä ja etäisiä, niiden motiiveja on hankala ymmärtää, eikä minkäänlaista samaistumisen mahdollisuutta ole. Kerronta on raskasta ja paatoksellista. Olisiko sittenkin pitänyt lukea Kultahattu?

Faulknerin Villipalmut muodostuu kahdesta erillisestä tarinasta, jotka eivät liity toisiinsa mitenkään – korkeintaan niiden teemat tulvineen ja onnettomine mieskohtaloineen limittyvät toisiinsa. Villipalmujen teksti on todella raskaslukuista. Pitkät ja vaikeat lauserakenteet puurouttavat kertomuksen tehokkaasti. Ja tässä teoksessa henkilöt ovat vielä etäisempiä ja kylmempiä kuin Fitzgeraldilla! He ovat suorastaan epämiellyttäviä. Villipalmut-osassa jälleen nuori lääkäri rakastuu, tällä kertaa naimisissa olevaan perheenäitiin. Minua häiritsi todella paljon se, ettei parin rakastumista selitetty mitenkään. Nainen hylkää perheensä ja lähtee miehen mukaan. He koittavat raapia elantonsa kokoon milloin mistäkin ja vaihtavat asuinpaikkaa tuon tuosta. Vanhus-osa kertoo vangista, joka lähetetään pelastamaan tulvan uhreja. Vanki vaikuttaa laitostuneelta hahmolta, joka kokee jotain ilon tapaista saadessaan tehdä työtä.

Olen aina ajatellut, ettei vaikealukuinen kirja voi olla hyvä. Ajoittain julkisuudessa keskustellaan kirjoista, jotka ovat lähes automaattisesti upeita ja mahtavia, jos ne eivät kieleltään päästä lukijaa helpolla. Pah, sanon minä. Hyvässä kirjassa teksti on selkeää ja kaunista. Näitä kahta kirjaa lukiessa mietin, olisiko tämä lukuprojekti pitänyt aloittaa 2010-luvulta ja lähteä aikamatkalle takaperin? Ehkä silloin kontrasti tekstityylin eroissa ei olisi tuntunut niin suurelta nykykirjallisuuden ja vanhempien teosten välillä.