TARINA TARINASTA – OSA 1

Hän katseli ja arvioi vihertävillä silmillään edessään aukeavaa näkymää. Suurkaupunki, uinuva kaunotar, täynnä pistemäisiä, jalokiven lailla hohtavia valoja. Yhdestoista kellon kumahdus kaikui kaupungin kattojen yllä onttona, mutta kutsuvana. Vanha Big Ben hoiti yksinäistä työtään tunnollisesti ja aina ajallaan.

Kadut olivat autioita paria nälkiintynyttä kulkukoiraa ja räsyistä kerjäläistä lukuun ottamatta. Korppi raakkui jossain kaukana kattojen yllä.

Tällainen usvainen syyskuun yö oli hyvä yö pahoille.

Puhdas paperi koneeseen ennen jatkamista. Hetken aikaa hiljaista, kunnes tuttu ja turvallinen naputus jatkui.

Suuret nahkaiset siivet avautuivat levälleen heittäen varjon pelokkaan uhrin ylle. Hän pystyi haistamaan veren. Veren, jolla hän eli.

Ylöskiinnitetyt hiukset antoivat täydellisen tervetulotoivotuksen apajalle. Punainen mekko ei jättänyt paljoa arvailun varaan. Naisen korkokengät olivat mudan peittämät ja toinen korko oli katkennut.

Uhrilla leikittely sai hänet kiihottumaan. Veri syöksähteli naisen suonissa, kun tämä yritti löytää paikkaa, jonne piiloutua. Vähän hän tiesi, koska veri veti olentoa puoleensa, eikä pakopaikkaa ollut. Olio, hirviö, tappaja. Miksi ihmiset häntä kutsuivatkaan. Hän itse kutsui itseään metsästäjäksi. Luovempi nimitys, eikä herättänyt negatiivisia mielikuvia, niin kuin tappaja.

Anna uhrin juosta, niin liha on tarpeeksi maukasta. Tai raiskaa ne. Huorien kohdalla viimeinen vaihtoehto oli parempi. Se takasi myös halujen tyydyttymisen, eikä muusta tarvinnut välittää. Helvettiin ne kumminkin joutuvat.

Mutta neitsyet ovat eriasia. Puhtaista ja halukkaista tulee morsiamia, muut kuolevat kivuliaasti. Eivät päädy helvettiin, eivät liioin taivaaseen, vaan jäävät elämään kuolleiden elämää. Morsiamet taas elävät palvellakseen vain yhtä tarkoitusta varten. Jälkeläisiä.

Uusi paperi. Hiljaisuus. Lasin nosto. Nielaisu. Lasin lasku takaisin pöydälle. Naputus jatkui hitaasti voimistuen ja nopeutuen.

Morsiamissa on vain se huono puoli, että ne kestävät vain yhden synnytyksen, jonka jälkeen ne polttohaudataan antamaan lämpöä tuhansille jälkeläisten aluille. Lapseni, kyllä, tuhannet ja taas tuhannet lapseni harvoin selviävät. Vain muutama kehittyy ja kömpii ylös tuhkasta. Näistä muutamasta vain voimakkaimmat ja taitavimmat onnistuvat välttämään kaupunkilaisten tekemät tuhoisat iskut pesiin.

Vain 10 jälkeläistäni on elossa 50 vuoden ajalta. Nämä kymmenen ovat peräisin 500:sta morsiamesta, mutta vain kahta morsiamistani olen oikeasti rakastanut. Sofia oli toinen heistä.

Hänen vaaleanruskeat hiukset olivat kiharrettu kauniisti ja kiedottu hiuskoruilla pään päälle. Muutama suortuva kaarsi alas kehystämään hänen kasvojaan. Hänellä oli päällään punainen pitkä leninki, joka korosti hyvin hänen muotojaan. Juuri niistä oikeista kohdista.

Tapasimme naamiaisissa. Hän peitti kasvonsa kultaisella naamiolla, jonka takaa hän pystyi rauhassa tarkkailemaan muita ilman, että jäi kiinni tuijottamisesta. Hän oli vasta 17-vuotias tuolloin. Minulla oli kasvoillani samanlainen naamio ja hiusteni suojana huppu. Nahkasiipeni olin laskostanut selkääni, jotta ihmiset luulisivat niiden kuuluvan…

Paperin napakka kiskaisu ulos ja uusi tilalle. Hervoton naputus jatkui saman tien, kun paperiarkki kiertyi kirjoituskoneen rullan ympäri.

…osana naamiaisasuani. Katseeni oli nauliutunut koko illan ajaksi Sofiaan. Kun viimein uskaltauduin pyytämään häntä tanssimaan kanssani, olin onneni kukkuloilla, kun hän suostui. Aika pysähtyi siihen valssiin.

Myöhemmin hän kutsui minut puutarhaan. Juttelimme. Pian aamu alkoi sarastaa ja minun piti lähteä. Hän vaati minua jäämään tai ainakin paljastamaan kasvoni, joita naamio peitti. Häpesin. Viimein hän sai minut ylipuhuttua irrottamaan sen. Suljin silmäni ja odotin huutoa. Hitaasti avasin silmäni ja näin hänen hymyilevän. Huokaisten käännyin lähteäkseni, hän kosketti käsivarttani ja pyysi ottamaan hänet mukaansa.

En olisi halunnut satuttaa häntä, mutta en voinut tehdä asialle mitään. Kun hän tuli luokseni asumaan, esi-isäni, klaanini päämies, pakotti minut tekemään hänestä morsiameni. Sofia suostui vapaaehtoisesti. Kerroin hänelle ettei takaisin entiseen pääse, kun ylitämme rajan. Hän vain hymyili minulle ja kertoi rakastavansa minua ja haluavansa synnyttää minulle jälkeläisiä. Se oli kaikki mitä tarvittiin.

Se yö oli taikaa. Kaikki oli liian hyvää ollakseen totta. Kaikki sujui liian hyvin. Olin rakastunut korviani myöten. Onneamme kesti puoli vuotta. Sitten synnytyksen aika tuli. Kun näin soihdut ja rovion, unelmani särkyivät rymisten. Yritin koota palasia, mutta tiesin etten voinut kääntää vanhoja perinteitä, normeja. En voinut pitää rakkaimpaani, vaikka kuinka tahdoin.

Hiljaisuus. Paperi vedettiin hitaasti pois ja asetettiin pinon päällimmäiseksi. Tupakansavu häilyi katon rajassa. Hitaasti naputus taas jatkui.

Sofia oli monella tavalla erilainen kuin muut. Hän synnytti vain kaksi lasta. Ennen kuolemaansa hän toivoi, että hoitaisin itse heitä. Pyyntö soti klaanimme tapoja vastaan, mutta lupasin sen hänelle.

Näistä kahdesta kummatkin kasvoivat aikuisiksi. Heistä tuli klaanimme voimakkaimpia. Kellään ei ole niin sinisiä silmiä kuin heillä. Eikä kellään niin pitkiä valkoisia hiuksia kuin heillä. Taidoiltaan ja tiedoiltaan ei löytynyt heitä voittaneita. Rakkaimmat lapseni. Tyttäreni ja poikani.

Harvoin klaanissamme säilyi naisia, mutta Luna oli poikkeus. 300 vanhasta jäsenestä vajaa kymmenen oli naisia. Eivätkä nämä naiset pysty koskaan saamaan omia lapsia. Luna oli tässäkin poikkeus. Miehet jumaloivat hänen kauneuttaan samalla kun hän oli julma ja säälimätön tappaja. Miehet olivat Lunalle leikkikaluja, kunnes viimein hän valitsi itselleen arvoisensa puolison ja toivotti hänet tervetulleeksi klaaniimme. Siitä lähtien olemme saaneet joukkoomme täydellisiä uudensukupolven sotureita. Pian meidän vanhojen on aika väistyä.

Hiljaisuus laskeutui taas savun täyttämään huoneeseen. Ikkuna aukesi ja savu leijaili yötaivaalle. Tuulenvire kulki läpi paperipinon havisuttaen arkkeja hiljalleen. Paperi rullattiin paikalleen. Hypnoottiseksi käynyt ääni jatkoi kulkuaan.

Hiljalleen seinälle kiinnitetyn soihdun valo hiipui. Kadun varjot pitenivät ja synkkenivät. Hän lipui varjojen keskellä tasaista vauhtia. Ei pysähdyksiä. Musta hupullinen kaapu suojasi hänen vaaleita hiuksiaan, mutta muuten kaapu liehui kuin suuri musta pilvi hänen ympärillään. Vasta vanhan ränsistyneen oven kohdalla hän pysähtyi ja jäi odottamaan.

Paperi leijaili lattialle. Hän nosti sen ylös ja pyyhkäisi roskat pois sen pinnalta ja tutkaili paperia, ennen kuin rullasi sen takaisin koneeseen.

Hän vaipui taas ajatuksiinsa. Kylmä tuuli syöpyi hänen luihinsa, mutta hän ei välittänyt.

Toisaalta on parempi vain unohtaa. Välillä se vain on niin pirun vaikeaa. Huoneeni seinällä roikkuva peili ei anna minun unohtaa juuriani. Jatkuvasti se näyttää asioita, jotka olisivat parempi vain jättää omaan arvoonsa. Miksi en vain voi elää kuin normaali, rakastaa ketä tahdon ja tulla rakastetuksi?

Toinen rakkauteni kohde oli kuvankaunis nainen pitkine vaaleine hiuksineen. Hänellä oli syvän ruskeat silmät, jotka porautuivat jokaisen sielun syvyyksiin pelottavalla tavalla. Yleensä saan kenet tahansa taipumaan tahtooni, ennemmin tai myöhemmin. Jos ei sanoilla, niin voimalla. Mutta tähän naiseen voimani raukesivat.

Hän oli neitsyt, sen tiesin, sen pystyin vaistoamaan. Hänen sydämensä ei kuitenkaan ollut puhdas. Vaikka olin silmittömästi rakastunut häneen, aina hänen lähellään pelkäsin. En tiedä vieläkään mitä oikein pelkäsin. Meissä oli paljon yhteistä tietyllä tasolla. Keskustelimme paljon ja teimme kävelyretkiä luonnonhelmaan, mutta hän leikki vaikeasti tavoitettavaa. Vasta myöhemmin sain tietää, että hänellä oli kihlattu. Hänen vanhempansa olivat järjestäneet hänelle avioliiton ja pian hän asteli alttarille. Seurasin sivusta vihkimisseremoniaa, mutta viivyin vain hetken. Jätin hänelle kirjekuoren, viestin, jossa toivotin hänelle onnea. Sen jälkeen en enää häntä nähnyt.

Pian lehdistä luin raa’asta murhasta. Sanomalehdet kirjoittivat, kuinka mies oli paloitellut vaimonsa sänkyynsä. Luulen, että mieskin tunsi pelon, jonka tunsin naisen lähellä. Se ajoi hänet hulluuden partaalle. Itkin sisimmässäni. Jotain kaunista oli maailma taas menettänyt. Korpit saivat juhlia hänen kasvojensa kauniilla lihalla. Mutta menneet ovat menneitä. Ehkä rakastin häntä vain, koska en saanut häntä. Muut naiset polvistuivat eteeni ilman suurempia ponnistuksia. He eivät merkinneet minulle pitemmän päälle mitään.

Sormet lepäsivät näppäimillä, kunnes hän lopulta nousi ja jäi seisomaan auki olevan parvekkeen oven eteen katselemaan auringon ensi säteitä. Huokaisten hän veti ohuen verhon oven eteen. Verho lepatti tuulen mukana, kun hän käveli sängylleen. Nautiskellen hän riisui vaatteensa tuntien viileän ilmavirran ihollaan. Lopulta hän käpertyi silkkilakanoiden väliin ja nukahti heti suljettuaan silmänsä.