Mitä pelkäät?

Joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle.

En löytänyt alkuperäisen sanonnan sanonutta. Hyvin sanottu, jokatapauksessa. Olen miettinyt tätä viime päivinä paljonkin. Olen huomannut ehkä hieman yllättäviä, omasta mielestäni erittäin epämiellyttäviä piirteitä itsessäni täällä Hollannissa ollessani. Totta puhuen, olen varmaan huomannut ko. asiat jo aiemminkin, mutta jotenkin sysännyt ne syrjään. Yhteistä näissä piirteissä on se, että ne kaikki liittyvät pelkoon. Periaatteessa asiat ovat oikeastaan vain yksi asia minussa, joka heijastuu eri tavoilla. 

Mua on usein kutsuttu rohkeaksi ja tavallaan tajuan sen aina aika ajoin. Mulla on rohkeutta kohdata isoja muutoksia elämässä, uskallan ns. hypätä, jos tarve vaatii. Asun nyt kolmatta kertaa elämässäni ulkomailla, joka kerta olen lähtenyt yksin. Olen uskaltanut jättää työpaikkoja, koska ei ole tuntunut hyvältä, uskonut, että kyllä elämä kantaa (joo, kyllä se kantaa, mutta joskus voisi miettiä vähän pidempään). Olen uskaltanut aloittaa opinnot aikuisiällä, tehdä asioita yhteiskunnan oletuksia vastaan. Hyvä niin, mutta nyt olen huomannut, että mä pelkään. Ja vielä kaikenlisäksi maailman typerintä asiaa. 

Giant

Uudessa paikassa joutuu pyytämään kokoajan apua, kun ei löydä jotain tai kun ei ymmärrä tai ei osaa. Mä ilmeisesti mieluummin harhailen ikuisuuden, käytän Googlen translatoria tai en jopa tee jotain, koska en _uskalla_ pyytää apua. Kyllä, luitte ihan oikein. En uskalla. Huomasin tämän, kun halusin hommata kuukausikortin paikalliseen elokuvaketjuun, mutta en tiennyt, miten se toimii, koska nettisivut ovat vain hollanniksi. Pelkäsin mennä kysymään. Onneksi asia oli tarpeeksi iso meikälle (juu, rakastan elokuvia melkein enemmän kuin ihmisiä ja elokuvateatterit on maailman parhaita paikkoja), joten ylitin pelkokynnykseni. Sain kortin. Ensimmäisellä kerralla, kun menin ostamaan lippua sillä, en osannut käyttää automaattia. Siirryin toiselle. Jännästi en osannut käyttää sitäkään. Onneksi ystävällinen työntekijä tuli kysymään tarvitsenko apua. Jos ei olisi tullut, olisi ollut täysin mahdollista, että olisin lähtenyt paikasta näkemättä elokuvaa ja jopa mahdollista, että en olisi koskaan palannut, koska olisi hävettänyt, kun en osaa. Olisin pelännyt, että mitä nuo tuntemattomat (jotka nyt sattuisivat kuulemaan, kun pyydän apua) ajattelevat musta. Ja olisin silti maksanut kuukausittaisen maksun. Näin on muuten käynyt miljoonasti salijäsenyyden kanssa. Olen aina ajatellut, että olen laiska. Ei muuten ole siitä kiinni. Ei. Mä pelkään, mitä muut kelaa musta. Tommonen pullukka, eikä ees osaa käyttää noita laitteita, vaikka on kerran kerrottu, miten toimii. 

rohkeus_0.jpg

Mitä enemmän ajattelen asiaa, kuinka usein olen pelännyt todella pieniä asioita jokapäiväisessä elämässä, sitä naurettavammalta ja samaan aikaan tosi surulliselta se tuntuu. Mä olen aika takuuvarma, että on paljon juttuja, jotka olen jättänyt välistä, koska olen pelännyt. Pelännyt, mitä muut ajattelee musta. Sanon aina, että mä olen läpipaska näyttelijä. Niin varmasti, koska pelkään heittäytyä, koska siellähän on muita, jotka näkee. Tai mä haluan olla siellä taustalla asioissa. No kai nyt, koska siellä ei tarvitse pelätä niin paljoa. Ja typerintä on se, että mä oikeastaan ihailen ihmisiä, jotka uskaltaa mennä kysymään neuvoa, kun sitä tarvitsevat. Sen jälkeen, kun olen tajunnut kuinka paljon mä pelkään (oman pääni sisällä olevaa) kasvojen menettämistä, olen saanut itseni siitä kiinni päivittäin. Useamman kerran päivässä. Mä jätän käsittämättömän paljon asioita tekemättä tai ainakin niiden tekemiseen menee ikuisuus, koska mä pelkään. Nyt muuten loppui. Tästä lähtien en enää pelkää sitä, mitä tuntemattomat ihmiset musta ajattelee. Koska ei sillä ole väliä. Sillä on, mitä mä itse ajattelen. 

Et koskaan tule muuttamaan elämääsi, ellet muuta jotain mitä teet päivittäin.

— Mike Murdock

 

 

suhteet oma-elama mieli ajattelin-tanaan
Kommentit (2)
  1. Voi, miten tuttua. Mulla pelko jarruttaa esimerkiksi musiikkiharrastukseen paremmin perehtymistä. En kehtaa eli uskalla mennä jameihinkaan laulamaan, koska en ymmärrä mikkien ym päälle mitään, enkä uskalla kysyä. Kaikki muut tietää ja kyllä munkin pitäisi tietää ja en mä ny ainakaa kysy ku kaikki kaverit on muusikoita ja osaa.

    Sama liikunnassa. En ole ikinä harrastanut. Alkeisjooga oli ihanaa, koska siellä oikeasti joka tunnilla selitettiin, niinkuin ensikertalaisille, ilman että piti erikseen pyytää.

    Hölmöä 🙂 Ei muakaan varmaan ekana kukaan epävarmaksi kutsuisi. Ja työkseni neuvon ja ohjaan muita. Silti näin.

    1. Ensimmäistä kertaa vaan tajusin, kuinka siinä jää paljosta paitsi. Kun ei kehtaa. Ihan tosi tyhmää. Tänäänkin säädin sen saakelin automaatin kanssa ikuisuuden ja jouduin pyytää apua kolme kertaa. Mutta pyysin, perhana! Hävetti ja oli pakko pyytää myös anteeksi, mutta ainakin ylitin itseni. Sillä ei varmaankaan ole isoa merkitystä mun elämää, mitä lähileffateatterin henkilökunta musta ajattelee. 🙂 Mietin myös tota kirjoittaessani, itse asiakaspalveluammatissa olevana, että se on kyllä _erittäin_ tärkeää. että ei itse pyörittele niitä silmiä, kun toinen pyytää apua. Ei kukaan ole seppä syntyessään. 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *