Cattus Angelus

 

A cat is a responsibility after all. And feeding and keeping and caring about a stupid fat cat isn’t much, isn’t much in the entirety of what counts for being a person and the huge range of what people do,but it is something. It is something and it’s something that’s warm and that I still have.

Steven Hall: The Raw Shark Texts

Mun elämässäni on monta kaunista asiaa joista voisin kirjoittaa, kun syksyn lehdet putoavat ja viluiset tuulet yrittävät tunkea sisään ovista ja ikkunoista saadakseen hieman lämpöä osakseen. Mutta ajattelin jakaa mun maailmani kaksi ehkä kaikkein kauneinta asiaa, nimittäin kissani Keijon ja Pyynön. Tässä postauksessa kerron Keijosta, myöhemmin Pyynöstä.

wp_20130816_015.jpg

Maatiaiskissa Keijo Peijooni Lipsanen tuli meille kesäkuussa neljä vuotta sitten. Keijo oli niin mahdottoman pieni rääpäle, että epäilin mitenkä siitä voisi koskaan kasvaa kunnon kissaeläintä. Nyt kun katson Keijon pentukuvia, niin ihmettelen edelleen tuota kasvuprosessia. Keijon turkki oli alusta alkaen täynnään hienoa, silkkistä, puolipitkää karvaa, mutta me epäiltiin että Peijooni kasvaisi siitä ulos. Onneksi näin ei käynyt. 🙂

Alkumme oli vähän rankka, koska vaikka olin koko pienen ikäni kasvanut maalla kaikenkarvaisten ja -suomuisten (akvaariokalat) ympäröimänä, ei minulla eikä avopuolisolla Ilkalla ollut koskaan ollut omaa kissaa. Senhän takia kaikki (lue: Ilkan perhe) olivatkin vastaan mun mielitekoani saada kissa. Mutta, kuten usein Ilkan perheen kanssa, sain tahtoni lävitse ja meille tuli kissanpentu. Kissanpentu, joka teki tarpeensa sänkyyn. Pesimme lakanoita ja päiväpeittoja monta monituista kertaa päivässä, ja vaikka nyt voikin asialle nauraa, oli se silloin aikaa tuskaista siivota jälkiä sängynpeitosta, kun Keijolla oli ollut vielä vähän maha kuralla. Onneksi syy selvisi lopulta: olimme ostaneet aiiiivan vääränlaista, puupohjaista kissanhiekkaa, joka tuntui Keijosta täysin luonnottomalta. Heti kun laitoin oikeanlaista tavaraa kissanvessaan, loppui ongelma sillä kertaa.

v_f7b2.jpg

”Ei tuo kissa mitenkään nätti oo, mutta kyllä minä tykkään siitä”, sanoi Ilkka jonkun ajan kuluttua. I agreed. Mutta kuinkas sitten kävikään. Yhtäkkiä Keijo alkoi herättää huomiota kaikkialla minne menikään; ulkoiluretkillämme tuli joka ikinen kerta joku tuntematon ihailemaan Keijoa ja lässyttämään tälle. Kehuttiin upeaa, pääosin lumivalkeaa turkkia, komeaa ja näyttävää häntää, ja mustaa täplää juuri oikean silmän kohdalla. Jopa jörmyt, keski-ikäiset metsuriukot tulivat kyselemään Keijon rotua , tyyliin ”tui tuii, onko tämä joku hieno rotukissa?” Keijo ei oikein osannut moista arvostaa (hänhän tiesi jo olevansa kaupungin kaunein kissa), mutta Keijon dädille Ilkalle ja varsinkin tälle kissamammalle nuo kommentit olivat mannaa. Olen monesti ihmetellyt, miten näin pinnalliselle ja ulkonäkökeskeiselle ihmiselle saattoikin sattua niin upea yksilö kuin Keijo.

Keijo ei ole pelkästään tavattoman kaunis, vaan myös Norjan kuninkaallista sukua (hän on oletettavasti monen eläinlääkärin mielestä osaksi norjalainen metsäkissa). Keijon käytöksestä huomaa aristokraattisen alkuperän; hän tietää todellakin oman arvonsa muun muassa ruuan ja huomion määrän ja laadun suhteen. Hän on hyvin itsepäinen luonne; jos hän ei halua kaunista turkkiaan harjattavan, hän ilmoittaa sen hampaillaan. Jos hän haluaa kovasti ulos tai kun hänellä on kaamea nälkä (kuten usein on asian laita) tai jos tarjottu ruoka ei miellytä hänen nirpelinenäänsä (mikä on myös valitettavan usein totta), tulee hänessä pelätty puoli esiin; lykantropismi, eli kissasusi (savoksi kissasusj). Kissasusi näyttäytyy mahdottomana märinänä ja parkumisena (MRrrrrOUUUUUUUWWWW) ja se osoittaa mielellään tyytymättömyyttään näykkäämällä lähimmän ihmisuhrin paljasta säärtä. Näykittävien mieltä keventää se tosiasia, että Keijolta puuttuu nykyään vasen kulmahammas. Kyseinen torahammas katkesi kuninkaallisella karkuretkellä edellisestä kämpästämme, ja jottei tuon hampaan juuri olisi tulehtunut, se jouduttiin täten poistamaan kokonaan kuninkaallisella Hakametsän eläinlääkäriasemalla. Kuninkaallinen hinta tälle seikkailulle oli yhteensä n. 450€, ei mitenkään mieltä keventävää kuningas Keijoonidas 1. ”Lempeä” Glücksburgin (Hänen Korkeutensa hallitsijanimi) maksumiehille, eli allekirjoittaneelle ja muulle alimman kastin palvelusväelle.

Keijo reissaa kaupunkiasuntonsa ja metsästysmajansa väliä mielellään. Hän viihtyy metsästysdatsallaan myyryjahdissa seuranaan Herttuatar Sophie (Ilkan vanhempien Sohvi-kissa), Hovinarre Nasse (Ilkan veljen Tuomaksen ja hänen vaimonsa Ennin löytöeläinkodista pelastama tapaus) ja Käskynhaltija Pyynö (meidän ikioma Feronian Heliophila). Juuri tuolla metsästysmajalla paljastui kaikkein enkelimäisin seikka tästä pikku kruunupäästä; hän on edesmenneen äitini taivaasta lähettämä, minulle lohduksi tarkoitettu enkelikissa. Tätä tukevat monet faktat: Keijon kissasusimaisuutta lukuun ottamatta lempeä ja lauhkea luonne, hänen enkelimäinen valkeutensa ja kauneutensa, hänen ihmisrakas hellyytensä, hänen toimiminen terapiakissana monelle lähipiirissämme, jne. Kaikkein ihaninta Keijossa on, että hän ei välitä parista kyyneleestä ja ripsiväritahrasta turkissaan silloin tällöin, kun mammaa kovasti surettaa ja hän nuuhkii Keijon turkin tuoksua lohdukseen.

Vaikka meillä Keijon kanssa menee sukset joskus ristiin, varsinkin kun hän toteuttaa lempiharrastustaan ja nakertelee sähköjohtoja, on Keijo luultavasti se elämäni kissa, jonkalaista ei koskaan tule enää olemaan. Keijo on opettanut mulle rakkautta, herkkyyttä ja vastuunkantoa like no one else, ja siitä mä kiitän ihanaa enkelikissaani ja meidän yhteisiä vuosiamme. I hope there are many more (at least 16) still to come!

With lurv from Tampere,

Larabelle

WP_20130804_008.jpg

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *