Varoitus: Tämä kirjoitus sisältää useita latteita fraaseja.

Sanotaan, että odottavan aika on pitkä. Sitä se todella on. Erityisen pitkän tuntuisen siitä teki se, että elimme tunti kerrallaan. Tilanteemme saattoi nimittäin vaihtua jokaisen sähköpostilaatikon kolahduksen myötä. No, mitä tehdä? First things first, päivärytmistä kiinni! Ihmisille, jotka eivät ole koskaan olleet toimettomia, kaikki maailman aika on hetkittäin liikaa.

Päiväohjelmamme sisälsi auringonottoa, ruoanlaittoa, pyykinpesua (huom! ei konetta), leffojen katsomista, jumpan (joka eskaloitui helposti temppukerhoksi) ja päivän koronteenikuvan. Ei sovi unohtaa ympärillämme pyörinyttä tilanne härdelliä. Internet lauloi jatkuvasti niin kauan kuin vain kaistaa riitti. Mikäli jollakin tuli tilanne, että kaista ei riittänyt ja tilanne oli ”päällä”, muut joutuivat vapauttamaan kaistaa. Toimistojen sulkeutuessa Nepalissa oli uhka, että verkko kaatuu ylikuormituksesta, sillä sitä ei ollut suunniteltu sellaiseen.

Suunnittelutyö matkustamista varten oli jatkuvasti tapetilla. Miltä kuulostaisi lomalennolle seuraava priojärjestys käsimatkatavaroihin; 1. Passi 2. Lompakko 3. Käsidesi 4. Maski 5. Makuupussi 6. Pähkinöitä ja suklaapatukoita. Vaihtovaatteet ja peseytymisvälineet, jos on tilaa. Loput saisivat jäädä, jos olisi sellainen tilanne.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita syntyy, kun kakka osuu flektiin. Tai siis ei osu. Tai miten sen ottaa? Saimme tiedon, että emme tule mahtumaan viikonlopun evakuointilennoille, jotka Saksa oli tilannut. Toinen niistä olisi lähtenyt jo seuraavana päivänä. Suunnitelmamme oli, että lentopäivänä tai sellaista edeltävänä päivänä olisimme hakeneet tavaramme harjoittelupaikkamme lokerosta. Kyseessä kuitenkin oli sairaala. Prioriteetti ykkösenä paikan päällä puhtaan veden lisäksi, oli yrittää pysyä terveenä. Toisaalta, jouduimme myös tekemään suunnitelmaa poliisien varalle, sillä meillä ei ollut lock downin vaatimaa liikkumislupaa (*ärsyn, ärsyn). Lokero on edelleen ilmeisimmin lukossa ja avain nepalilaisella asuintoverillamme. Aasian auringosta nauttii muutama muukin meidän tavara. Noh, miten tässä nyt näin kävi?

Noh, se THE tilanne kävi. TOSIN meille oli vahvistettu, että olisimme ainakin viikonlopun yli Nepalissa. Ei pidä luulla luuta lihaksi ja pässinpäätä paistikkaaksi, taas apinoita koijattiin… Väsymystasostamme kertonee se, että vaikka puhelimemme olivat äänellisellä, emme heränneet ensimmäiseen vaan vasta toiseen kiinalaisen älytekniikan tarjoamaan metakkaan. Langan toisessa päässä oli hieman hätääntyneen oloinen henkilö, joka pyysi meitä välittömästi lähtemään Thameliin ja mieluummin vielä lentokentälle. Ongelma oli jälleen se, että taksit eivät liikkuneet, vuokraisäntämme ei uskaltanut lähteä meitä ajamaan eikä paikalliset löytäneet liikkumaluvallista kyytiä. Pienen pullikoinnin jälkeen, saimmekin tiedon, että valtion kyyti olisi alhaalla parissa minuutissa. Samaan aikaan huomasimme, että tavaramme liikkuvat vikkelästi alas portaita naapureiden toimesta. Quick!, quick! sekä vauhtia!, vauhtia! -kaikui talossa. Alhaalla meitä jo odottelikin Suomen suurlähetystön auto, jota ei voisi pysäyttää matkalla. Naapurin sydämellinen rouva oli pakannut meille evääksi avokadoja ja naapuruston miehet jo pakanneet auton paikalle päästyämme. Tämä kertoo paljon paikallisten ystävällisyydestä sekä avuliaisuudesta meitä kohtaan!

Saavuimme lentokentälle, joka oli edelleen kiinni mutta pihalla velloi malttamaton massa ihmisiä. Siitä alkoi jännitysnäytelmä, kenelle ovet aukeavat ja kenen perässä ne lopullisesti sulkeutuisivat. Tiedossa oli, että lennolle pääsy olisi varmaa vasta kun kone olisi ilmassa. Jos jotain oli tässä kohtaa opittu, niin mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Vaikka paikan koneesta olisikin saanut, olisi myöhässä oleva matkustaja pystynyt sen lunastamaan sijastasi vielä viime metreille. Tilanne oli 50/60 ja kuin ihmeen kaupalla, mahduimme kaikki kolme koneeseen. Lippurulettimme oli vihdoin ohi, toisin kuin suuren määrän henkilöitä, jotka joutuivat jäämään rannalle. Viimeinen meistä kolmesta sulki lentokoneen oven perässään ja pääsimme suuntaamaan ensimmäisellä evakuointilennolla kohti Dohaa.

Dohan päässä meidät marssitettiin suoraan seuraavalle etapille, joka oli Doha-Frankfurt. Järjestelyt olivat sinänsä hyvin hoidettu mutta mielenkiintoiset, sillä meillä ei ollut edes boarding passeja. Ennen koneeseen nousua ostimme liput Frankfurtista Helsinkiin, koska alun perin meille ilmoitettiin, että emme voisi saapua Saksaan ilman jatkolentoa. Sitten Saksa ilmoitti, että voi. Kuitenkin Saksan tulli varmisti, että meillä on jatkolento. Oli miten oli, tällä mentiin.

Frankfurt otti meidät vastaan tehokkaasti ja erittäin ystävällisesti. Turistimatkustaminen oli poikkeuslain nojalla laitonta mutta tästä selvittiin tekeytymällä liikematkustajiksi koulumme toimesta. Kikkailulla selviää pitkälle, tai ainakin Suomeen. Sivistysvaltion suihku tässä välissä oli enemmän kuin sata jänistä. Ainoa mikä harmitti, oli se, että puhtaat vaatteemme haisi savulle ja olivat kosteita. Tätä ei Nepalin päässä tullut huomanneeksi mutta nyt sen todella aisti. Siltikin muutama hassu tunti unta, valkoiset puhtaat lakanat ja tieto tulevasta korvasi kaiken tuon epäoleellisen.

Finnairin lento Frankfurtista Helsinkiin oli järjestetty Suomalaiseen makuun, kunnioittaen turvavälejä. Pääsimme lähes koko matkan portille asti törmäämättä muihin kuin toisiimme. Boarding oli tällä lennolla erittäin sujuvaa, sillä matkustajia oli lähemmäs 20.

Tällä kertaa Finnair joutuu hampaisiimme, sillä tarjoilua lennolla oli jouduttu ”hieman” karsimaan koronan vuoksi. ”Se on kato tää tilanne”, kuului vastaus, kun pyysin kupillista kahvia. Mielipahaa korvasi Elovena keksi ja vesi. Seriously? ”Ei akka leivästä lepy, kun on kahvi lopussa” – voin kertoa.   Muutoin homma futasi oikein mallikkaasti.

Paluu Helsinkiin tuntui epätodelliselta ja olo tyhjältä. Puolentoista vuoden suunnittelu ja toteutus oli tässä. Jäikö Nepalissa olosta mitään käteen? Mitä sanoo koulu? Ei töitä, ei koulua, ei harjoittelua, ei havaintoa erityislaista. Saanko mennä kauppaan koronteenin aikana? Kaikki katosi kuin tuhka tuuleen ja tilalle jäi suorastaan tyhjyys. Pitäisi aloittaa alusta, vaan ei meinaisi jaksaa.

Kun käärii hihat ja alkaa hommiin, asiat tuppaavat järjestyä. Jos ei muuten, niin pistetään järjestymään kuten tähänkin asti. Pakko todeta, että pilkistää se aurinko lumipilvien välistä tämän puolen maailman risukasoihinkin. Vaeltajarapujen vaellus on toistaiseksi päättynyt. Kiitos seurasta <3

Kaikki harjoittelut Nepalin sairaaloissa peruttiin toistaiseksi, joten meillä oli mukavasti aikaa suunnitella tulevia päiviä ja pohtia, miten etenisimme harjoittelun aikataulun tiimoilta. Prio -listalle ensisijaisiksi siirtyivät järjestöt, shoppailu sekä unelmointi tulevista hieronnoista ja turistinähtävyyksistä loman merkeissä.

Tiesimme kyllä Covid-19 tilanteesta maailmanlaajuisesti, mutta meillä Nepalissahan ”sitä ei esiintynyt”, edes hoitohenkilökunnan mukaan. Vain yksi tapaus oli ollut tammikuussa, sekin ulkomailta palaava opiskelija ja nyt yksi uusi tapaus oli tullut ilmi. Sairastunut oli saapunut Euroopasta, tietysti. Koska olimme jo tässä kohtaa löytäneet kommunistiseen ajatteluun suuntaavia vivahteita politiikan saralla (esim. johto koostuu osin Maolaisista) ja saaneet useita vinkkejä olla luottamatta paikalliseen mediaan, suhtauduimme varauksella annettuihin lukuihin ja tietoihin. Työskentely sairaalassa, tiedon saannin rajaamiset, VPN Suomen kautta sekä kömmähdykset WHO:n ja nepalin terveydenhuollon laskentataidon välillä vahvistivat ajatustamme siitä, että medialukutaito joutuu tulevina päivinä koetukselle.

Ajauduimme outoon ja länsimaalaiselle uuteen päivittäin klo 21-06 tapahtuvaan ”WTF -hallitusohjelmaan”. Nepalissa hallituksella on tapana antaa päätökset tiedoksi illalla 21:00 ja ne astuvat voimaan heti seuraavana aamuna 06:00. Harmillisesti kukaan ei tuntunut tietävän (tarkennuksia sateli yleensä seuraavassa tiedoksiannossa), mitä nämä käskyt käytännössä tarkoittivat tai miten ne toteutuisivat. Illalla tehdyistä päätöksistä sai lukea englanniksi aamun Khatmandu Postista, jonka pystyi näppärästi hakeamaan postilaatikosta. Mielellään suht´tuoreena. Mikäli tiedon halusi aikaisemmin, oli käytettävä kaikki olemassa olevat resurssit hallituksen tiedoksiannon kääntämiseen ja tulkitsemiseen. Devanagari kun tuppaa taipumaan kirjoitusasullisesti hieman heikosti ja kieliopillisesti eroaa jonkin verran äidinkielestämme.

Aamupala meinasi mennä väärään kurkkuun, pariinkin otteeseen.

Kathmandu Postin mukaan Nepali alkoi toteuttamaan muiden maiden mukaisesti rajojen sulkemisia. Väliaikaisesti ja varotoimenpiteenä, ”pari viikkoa riittänee” -ajatuksella. Ensiksi lakkautettiin viisumien myöntäminen ja kevään kiipeilysesonki. Harmitti, että reissumme muualle Nepaliin sekä tutustuminen turistikohteisiin Suomesta saapuvilla tukijoukoilla höystettynä, oli vaarassa.

Tässä vaiheessa elettiin Nepalissa muutoin normaalia arkea ja sovittiin, että Suomesta tulevien loma muutettaisiin alkavaksi toukokuussa. Talous oli muutenkin joutumassa koville turismista elävässä Nepalissa, joten päätimme yrittää kannattaa paikallisia viimeiseen asti.

Harmitus alkoi muuttamaan nopeasti muotoaan…

Pienten vinkkien ja merkkien ympärillämme kasvaessa, aloimme käydä epäileviksi siitä, oliko kaikki sittenkään normaalisti? Yllättäen käsihygieniaan oli alettu kiinnittää huomiota niin kaupan pihalla, kuin myös ulkoportillamme. Hallituksen tiedoksiannot olivat lisääntyneet ja meiltä kului paljon aikaa niiden tarkoitusperien selvittämiseksi. Suurlähetystöstä tuli viestiä, että Suomalaisia kehotetaan palaamaan välittömästi kotimaahan. Koulultamme Suomesta ja Patanin sairaalasta tuli viestiä, että työharjoittelumme on virallisesti keskeytetty. Ei oikeastaan ollut enää syytä jäädä Nepaliin, joten järjestelyt alkoivat kiivaalla tahdilla, että pääsisimme lähtemään kotiin. Välittömästi tästä, kaupalliset lennot peruutettiin, MUTTA meille ilmoitettiin, että Qatar jatkaa operoimista täysin normaalisti 31.3. saakka. Meidän tuli ainoastaan siirtää lentoliput internetissä tai soittamalla. Internetissähän siirto ei onnistunut, saati soittaminen. Ostimme uudet liput seuraavalle viikolle, joten kaikki hyvin. Päätimme pitää itsemme lentokelpoisina ja keräsimme karanteenivaraston loppuajalle.

Yhdellä rysäyksellä koko maa oikeastaan meni kiinni. Saimme tiedon, että edellisen illan Qatarin lentokoneesta ihmiset oli kävelytetty hotelleihin. Ainoa Kathmandusta lähtevä lento oli sisältänyt USA:n kansalaisia ja lento nostettiin ilmaan poliittisten pakotteiden voimin. Tätä seurasi vielä lockdown ilmoitus, eli ulkona liikkumista oli vältettävä ja kaupat laitettiin suurilta osin kiinni.

No, se ei niin helppoa sitten ollutkaan. Lennot olivat peruttu, joten varmuusvaraston lisäkerryttäminen nousi Prio -listalla kohtaan: ASAP!!! Emme tienneet milloin pääsemme pois ja miten tai koska tämän kehitysmaan lähes olematon infra voisi romahtaa, jos romahtaa.

Valitettavasti tulilinjallemme joutuu QatarAirways, sillä se oli ainoa, joka edes yritti operoida lentoja järkevästi, näin Suomalaisen näkökantilta. Lentojen järjestäminen Qatarin kanssa oli tuskaista. Qatarin toimisto Katmandussa oli suljettu muiden Nepalin toimistojen tavoin ja yhteydenotto olisi tullut hoitaa puhelimitse (laitoimme tätä ennen asiakaspalautteen ja ohjeiden mukaisesti Facebookin Messengerissä viestin sekä sähköpostin paikallistoimistolle). Kathmandun numeroon emme päässeet läpi kertaakaan, vaan kone katkoi puhelut. Ulkomaalaisella Prepaid (!!!) liittymällä soittaminen Dohaan maksaa paljon, varsinkin kun jonottaa puhelimessa 20 min, jonka jälkeen tulee nauhoite mistä ei saa selvää ja taas soittaminen alkaa alusta. Tai vahingossa muuten vain tiputtaa pallon jossain välissä. Onneksi apu löytyi Suomen päästä perheenjäseniltämme. Saimme muutettua uuden lentolippumme paluupäivää, sillä kokonaan uuden ostaminen olisi kustantanut noin 9000€.

Ristiriitoja päätöksentekoon aiheutti talouspolitiikka. Lennoille sai ostettua lippuja mutta ne eivät koskaan realisoituneet paikaksi lentokoneessa. Qatar ei käsitellyt kyseisellä hetkellä palautuspyyntöjä. Vaikka oli luvattu, että lentolipun voi vaihtaa ilmaiseksi internetissä, vaihdon yhteydessä tätä menetelmää käytettäessä ilmeni, että vaihto kustantaa uuden lentolipun hinnan. Kävimme priorisointia elintason säilyttämisen ja lentolippuruletin kanssa.

Koronteenitaistomme sisälsi paljon muitakin yllättäviä tilanteita, joita ei ole tullut ajatelleeksi. Mikäli lähtö tulisi lentokentälle, miten sinne pääsisimme? Taksiyhtiöstä ilmoitettiin, että lockdownin aikana edes taksit eivät saa kulkea. Lentokenttä oli kiinni, joten meitä valmistettiin siihen, että lennoille (you never know) saatetaan ottaa vain käsimatkatavarat. Muutoinkin käsimatkatavarat oli hyvä pitää pakattuina, sillä hallituksen tiedoksiannot vihjailivat, että meidät saatettaisiin siirtää tai infran romahtaessa tulisi olla hyvin valmistautunut.

Ulkona avotulella ruokaa valmistavat naapurit ja sen lisäksi roskia polttavat muut yhteisön jäsenemme antoivat tuntumaa, millaista on, kun joku savustaa sinua ulos. Ikkunoiden kiinni saaminen ei nimittäin onnistunut. Jatkuva WhatsUp-, ja sähköpostiruljanssi useiden eri tahojen kesken sekä uutisten päivittäminen hoitui kattoterassilla sen verran, mitä netti antoi periksi.

Aasiassa aurinko nähtävästi paistoi risukasaankin, joten jäimme positiivisin mielin valmistautumaan tulevaan!