Olen täällä Lontoossa asuessani huomannut tottuneeni jatkuvaan kiireeseen ja kaupungin hypervauhdilla sykkivään tahtiin niin, että en useimmiten enää edes huomaa sitä. Välillä kiitäessäni tubeasemalta toiselle väsyttävässä ihmismassassa kuitenkin havahdun huomaamaan että onkos tässä nyt oikeasti pakko olla jonnekin koko ajan kiire. Vastaus on että no ei. Mutta silti on. Koko ajan.

Lontoossa kiire on niin normaalia, että kävelytahti on muuttunut kiirehtiväksi jo automaattisesti ja kärsivällisyys on laskenut oletusarvoisesti nollaan tilanteissa, joissa asiat eivät tapahdu sutjakasti kuten asiaan kuuluisi. Täällä on oppinut asettamaan asioille korkeat odotukset – tuben täytyy saapua parin minuutin sisällä ja takeaway-kahvin valmistuksen ei kuulu kestää paria minuuttia pidempään. Liukuportaissa seistään oikealla, kävellään vasemmalla. Tubessa päästetään aina ensimmäisenä poistulevat matkustajat ulos ennen sisään astumista.

Elämä on sääntöjen noudattamista, ja jos niistä poiketaan, systeemi takkuaa. Tämä luo kiireen tunnun ihan yksinkertaisiinkin asioihin – kuten vaikka kahvin ostamiseen.

Toisinaan saan energiaa tästä hypernopeasta suurkaupungin syklistä ja tunnen olevani osa jotain suurta, hämmästyttävän hyvin toimivaa mekanismia. Toisinaan ihmettelen ympäristöäni, toisinaan kaikki aistit käyvät ylikierroksilla ärsykkeiden tulvasta ja tuntuu että pää pian poksahtaa keskelle tubevaunua, jossa jonkun selkäreppu tunkeutuu selkääni vasten liian lähelle tai joku pyörii levottomasti paikallaan jossa muutaman sentin liikkumatila ei juuri pyorimiselle tilaa antaisi.

Silti minä tätä hullua, kaoottista ja silti niin mekaanisesti toimivaa kaupunkia rakastan.

Nyt vain tuntuu siltä että ei aina tarvitsisi olla koko ajan kiire.