Olen aina rakastanut syksyä.

Lontoon kesä oli hikinen ja tuntui kestävän ikuisuuden, mutta kun villapaidat ilmestyivät kauppoihin ja take away-kaakaokausi virallisesti alkoi, läikkyi sisuksissa ihana onnellisuus. Kotisohva ja tutut sarjat tuntuivat taas entistä houkuttavimmilta ja kaupoissa oli pakko käydä hipelöimässä pehmoisia neuleita ja sovittelemassa kaikkea kivaa. 

Tässä välissä ehdin kuitenkin elää pienen kesän syksyn keskellä Etelä-Ranskassa, jossa hymyilin coctail kädessä ja söin viiden ruokalajin illallisia ja join litrakaupalla hyvää viiniä. Ilma oli leppoisa ja uima-altaassa juotiin olutta vielä keskiyön aikaan. Taivaalla näkyi tähtikuvioita ja ranskan kieli soljui yöilmassa. Kaikkea en todellakaan ymmärtänyt, mutta maailman kaunein kieli on tarttunut minuun ikuisesti. 

Rusketus tarttui ihoon ja ranskankieliset naistenlehdet lähtivät koneeseen matkaan.

Hiekat on kadonneet laukunpohjalta lähes kokonaan ja Lontoo on astetta sateisempi. Silloin parasta on 90-luvun klassikkosarjat kuten Frasier. Jotain niin turvallista ja rauhoittavaa ysärimuodissa ja hiukan sumuisessa kuvalaadussa vain on.

Tänään vietän rokulipäivää ja soitan Taylor Swiftin Shake It Offia. Tekee ihan vähän mieli sheikata sen tahtiin mutta otan nyt ihan rauhassa vaan ja annan Taylorin sheikata minunkin edestä.

Tässä vielä kuvakooste loppukesän ja alkukesän menoista:

Käytiin Heron Towerissa ravintoassa, korkealla oltiin ja Lontoon näkymät oli huikeat!

Tässä polskittiin Etelä-Ranskan lämmössä

Ensimmäisen illan drinkki oli iiso – mutta maistui hyvälle!

Innostuin tekemään lohta ja perunaa illalliseksi – kelpasi joka ranskalaiselle kanssa-asukille 😉

Työhaastatteluun valmiina. Niissä on tullut kiitettävästi käytyä – käy ihan työstä!

En ehkä koskaan ole pelänyt enemmän kuin pyöräillessä Lontoossa, mutta kumman koukuttavaa ja vapauttavaa se oli ainaiseen tubeiluun verrattuna

Mitäs onkaan sattunut sitten viime kirjoittaman?

Olen blondautunut vielä entisestäkin ja ihastunut uuteen huolettoman vaaleaan hiuspehkooni, huhkinut töissä yhdentoista tunnin päiviä, nauttinut Lontoon hellivistä helteistä, tehnyt paljon hyvää ruokaa, löytänyt kuntopyörällä polkemisesta oman henkilökohtaisen euforian ja kiintopisteen, uppoutunut tv-sarjoihin ja elokuviin sekä pitkästä aikaa lukenut myöskin kirjaa (John Greenin The Fault In Our Stars, suosittelen) ja huolehtinut toisen ihmisen hengestä kaukaa käsin ja kokenut odotuksen tuskan (onneksi kaikki kävi kuitenkin hyvin).

Niin, ihan hengästyttää jo pelkkä kirjoittaminen.

Olen minä kuitenkin kuviakin ottanut, muutamia. Katselin niitä eilen puhelimestani ja hymyilin, jotkut niistä olin jo unohtanutkin ja ne jotkin pilalle menneetkin on kuitenkin säilyttämisen arvoisia, hymyjen vuoksi.

Olen unelmoinut viikosta jossain Kreikan rannikolla, pitkistä päivistä ja vielä pidemmistä illoista. Unisista iltapäivistä rannalla, kesämekoista ja ruskettuneista jaloista. Meren lempeistä aalloista. Ruoasta ja viinistä, sirittävistä heinäsirkoista ja uima-altaan klooriveden tuoksusta.

Lontoossakin on helteet.

Olkapäille on tullut kuulaanruskeaa väriä, posket punoittaa päivän jälkeen. Kylmä suihku on parasta ikinä.

Kesä on kiva. Aurinkolasit nenällä on hyvä olla. Tukassa tuntuva tuuli on lempeä.

Vielä kivempaa on kun joku pussaa poskelle. Ja jakaa helteessä kylmän oluen.

Takapakkia tulee tosin välillä aikuisena olon tuoman vastuun suhteen. Mutta ei se haittaa.

Elämä kulkee kuitenkin.