Kenellä on oikeus olla uupunut? Tätä mietin aina silloin tällöin, kun itse koen väsymyksen ja uupumuksen tunteita. En tee kahta työtä, käy koulussa ja työskentele vielä vapaaehtoisenakin samaan aikaan, onko minulla siis oikeus olla uupunut ja tuntea, etten jaksa, mikäli en pian saa lepoa? Tuntuu tyhmältä sanoa olevani tosi puhki sellaiselle henkilölle, jolla on paljon enemmän kaikkea, kuin itselläni. Mietin myös, jaksaisinko itse käydä esimerkiksi koulussa ja töissä samaan aikaan, jos olisi pakko vai onko tämä nyt paras, mihin pystyn?

Varsinkin nykyään tuntuu suorastaan olevan muotia, että kalenteri on täynnä. On hienoa olla kiireinen ja sitä ehkä jopa tavoitellaan. Väsymyksestä saa puhua vasta sitten, kun on burnoutin partaalla, lääkärin paperit kourassa.

Itse olen taas viime päivinä kiinnittänyt huomiota siihen, miten väsynyt oloni on. Töiden lisäksi olen täyttänyt vapaa-aikani kaikenlaisella kivalla tekemisellä. Hetket, jolloin en ole tehnyt yhtään mitään tähdellisempää ovat olleet harvassa ja kun niitä on ollut, olen ollut kirjaimellisesti niin väsynyt, etten ole ymmärtänyt maailmanmenosta mitään.

Kivaan tekemiseen lukeutuu mm. valokuvaus. Rakastan tuottaa uutta materiaalia, mutta valokuvaussessiot ainakaan omalla kohdallani harvemmin ovat nopeita keissejä. Saatan kauankin miettiä, mitä puen päälleni, missä kuvataan, minkälaista rekvisiittaa mahdollisesti tarvitaan jne. Sitten mennään kuvauspaikalle, otetaan kuvat ja yleensä sen jälkeen haluan mahdollisimman nopeasti päästä editoimaan niitä. En suostu tuottamaan keskeneräistä materiaalia, vaan kaiken pitää olla omasta mielestäni tiptop. Jo viisi vuotta sitten ollessani vaihdossa minun ja host-vanhempieni kesken muodostui vitsi siitä, kuinka mun täytyi aina saada ”the perfect picture”, jossa kaikki on kohdallaan, ennen kun voidaan lopettaa.

Tästä päästäänkin siihen, että valokuvaus on varmasti yksi syy, miksi olen väsynyt. Se ei kuitenkaan missään nimessä ole ainoa vaikuttava tekijä vaan kyse on monen asian summasta. Harrastuksen kohdalla sitä vaan ei edes huomaa ottaa minkäänlaista breikkiä, kun se on niin kivaa! En edes haluaisi pitää valokuvaamisesta taukoa, mutta kaiken muun tekemisen ohella olisi ehkä ihan hyvä ottaa välillä iisiä ilman kameraa. Se on vain niin hankalaa!

Nyt huomaan vain, että olen kuin haamu, sekoilen sanoissani jatkuvasti eikä mikään muu kuulosta niin hyvältä kuin vain oleminen. Samanlaista olen huomannut itsessäni ennenkin, kun olen ollut puhki. En vain jotenkin kehtaa sanoa ääneen olevani lopussa, koska tuntuu, etten saisi olla. Mutta kuka siitä oikeastaan päättää, kuka saa olla uupunut ja kuka ei?

Kuvat: Tytti M. // Editointi: minä