Vuosi sitten toukokuun viime hetkillä melkoisen työlään 48 tunnin rupeaman päätteeksi tyttäremme syntyi.

Nyt tämä alkaa tuntua todelliselta, tämä on ihan oikeasti minun elämääni. Ja minä rakastan sitä. Ainakin suurimman osan aikaa, mutta eihän keltään voi vaatia loputonta tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta, ei edes tahattomasti lapsettomalta, joka viimein sai lapsen.

Aika ei ole mennyt liian nopeaa, kuten usein kuulee sanottavan, minusta tämä vuosi on ollut pitkä. Sekä hyvällä että huonolla tavalla, vuoteemme on osunut muitakin mullistuksia, kuten muutto miehen kotimaahan, edellisessä asunnossamme käynyt vesivahinko ja lisäksi yöhulinat, jotka kestivät vauvan ikäkuukaudet 6-11. Mutta siihen mahtui myös paljon vauvan kikatusta, nukkuvan nyytin tuhinan kuuntelua (kyynel silmäkulmassa) ja riemua siitä kun päiväuniin alkoi löytyä rutiinia ja ne nukuttiin vaunuissa eikä kantorepussa minussa kiinni. Mutta eritoten vuosi on ollut verkkaista uuteen ihmiseen tutustumista.

Vauvavuoden loppuminen tuntuu kyllä vähän haikealta, mutta on minulla myös olo että huh, selviydyin. Vuosi oli kaikkinensa niin raskas, etten ollut ennen helmikuuta ollenkaan varma haluaisinko toista tällaista uudestaan. Nyt olen melko varma.

Ensimmäisestä vuodesta selviydytty, mutta tästä se taitaa vasta alkaa.