Vastareaktio

Jokin aika sitten näin rannalla bikinit päällä olevan naisen, joka oli pitkällä raskaana. Ensin käänsin katseeni pois, kuten olen jo pitkään tehnyt raskaana olevia ihmisiä nähdessäni. Yritän sellaista ”poissa silmistä, poissa mielestä” lähestymistapaa. Mutta nyt kuitenkin katsoin uudestaan, ja huomasin että vatsa ei näyttänyt kauniilta tai ihanalta, eli sellaiselta, jonka itsekin haluaisin. Se näytti jotenkin vääristyneeltä ja epäsuhtaiselta, jopa vähän vastenmieliseltä. Mieleeni pulpahti ajatus, että miksi ihmeessä minäkin haluaisin tuollaisen?

Minua hämmensi oma reaktioni. Luulen, että tämä on joku mieleni suojamekanismi tai vastareaktio tähän tilanteeseen. Sellainen että en olisi halunnutkaan, oikeasti on ihan tyhmää haluta tuollaista. Niin kuin lapsi, joka ei saakaan haluamaansa lelua ja kiukuttelee nyt kaikille ympärillä olijoille.

Aiemmin olen kääntänyt katseen pois raskausvatsoista, koska ne saa minut niin pohjattoman surulliseksi. Tällä kertaa negatiivisten tunteiden sävy ja ristiriitaisuus yllätti. Tuntuu sekopäiseltä käydä itsensä kanssa pään sisäistä keskustelua, jossa ensin kysyy mitä hienoa tuossa muka on ja toinen puoli vastaa että kaikki siinä on hienoa. Pysyisin mieluummin ihan puhtaassa surussa ja itsesäälissä, niitä on helpompi käsitellä.