Kaksi vuotta

Jo kaksi vuotta olen saanut joka kuukausi ensin täyttää mieleni pikku hiljaa toivolla ja innostuneella odotuksella vain tullakseni pudotetuksi pilvilinnoistani takaisin maan päälle. Vaikka olen yrittänyt rakentaa niin pienen ja huomaamattoman linnan kuin mahdollista, kuitenkin aina on tullut vähintäänkin pieni tuulenvire, joka on sen hajottanut ja puhaltanut pois. Pitkään tuulenvire on tosin ollut jo ihan kunnon myrsky.

Ja aina linnani ovat olleet liian hataria. Mutta kun en osaa parempiakaan rakentaa.

Tein aikani kuluksi graafisen esityksen havainnollistamaan tätä tunteiden vaihtelua. Lisäsin kuvaajaan stressikäyränkin, josta näkee jatkuvan epävarmuuden aiheuttaman ahdistuksen ja pettymysten yhteyden.

Turkoosi viiva kuvaa toivon ja pettymyksen vuorottelua. Nolla-taso on ”ei odotuksia”, siitä ylöspäin lähtee tasot ”ehkä jo tässä kierrossa”, ”no nyt se kyllä varmaan jo onnistuu”, ”kyllä toisetkin on onnistuneet X kerran jälkeen”, ”nyt on oikeasti ihan hyvät mahdollisuudet” ja ”ei voi kaiken tämän jälkeen olla onnistumatta”.  Alaspäin on tasot ”no harmi, ehkä ensi kerralla”, ”taas kuukautiset”, ”ei tämä ole enää totta”, ”mikä minussa on vikana” ja ”mitä jos en ikinä saa lasta”.

Ennen jouluja on piikki toivossa. Joulu on ollut sellainen etappi, johon olen ladannut enemmän odotuksia, ehkä koska rakastan joulua ja joulun odotusta, ja se on lempivuodenaikani syksyn loppuhuipentuma. Ehkä siinä jotain sisäistettyä symboliikkaakin on, vaikka en ole kuulunut kirkkoon noin 10 vuoteen.  Mutta nyt olen lopettanut sellaisen ”siihen mennessä ainakin olen (myöhemmin toivottavasti olen) raskaana” ajattelun. Päätin erityisesti joulun kohdalla tänä vuonna toimia toisin, jotta en tietoisesti pilaisi koko juhlaa itseltäni toivomalla hulluja. Toisin sanoen, tänä jouluna minä en ole raskaana.

Sininen viiva on stressi-taso. Jossain yhdeksän kuukauden yrittämisen jälkeen pieni stressi alkoi nostaa päätään, josta se tasaisesti lisääntyi, kunnes helpotti ensimmäisen IVF:n aikaan. Silloin luotin, että kyllä tämä tästä, ja pieni tauko hoidossa teki hyvää. Nyt toisen hoitokierroksen lähestyessä stressikäyrä alkaa taas uhkaavasti kääntyä ylöspäin.

Että sellainen vuoristorata.