Uusi tuttavuus

Juttelin uuden ihmisen kanssa tanssitunnilla. Hän on todella mukavan oloinen ja pirtsakka nainen, joka puhuu lakkaamatta lapsestaan, aivan kuten työkaverini. Raskaana tanssiessa sitä, mutta sen jälkeen tätä, kiva kun tunnit on näin myöhään, niin ei joudu lasten nukuttamispuuhiin. No kiva.

Samoin kuin työkaverini kanssa, yritin kuvitella, että tämäkin nainen on kamppaillut saadakseen lapsensa ja  siksi lapset on nyt hänen elämänsä keskustelunaihe numero 1. Jotenkin en kuitenkaan saa itseäni enää vakuutettua, minua epäilyttää se huolettomuus, jolla he puhuvat lapsistaan. En voi kuvitella, että taustalla voisi olla jotain niin kipeää kuin lapsettomuus. Minun kokemusmaailmassani lapset ovat vakava asia.

En oikein tiedä miten vastata tai reagoida tällaiseen jutusteluun. Maailmassa vähiten minua kiinnostaa puhua tuntemattoman lapsista, mutta en halua olla epäkohtelias. Tai kiinnostaa on ehkä väärä sana, voin hyvin jutustella epäkiinnostavista tai tylsistä aiheista satunnaisten tuttavuuksien kanssa, mutta kun tämä aihe tekee pahaa. Minua alkaa ahdistaa, itkettää ja surettaa. Ei kaikkea tätä (aina) välittömästi keskustelun aikana, mutta viimeistään sitten kun pääsen tilanteesta pois ja ehdin taas kerran sisäistää elämän epäreiluuden.

Tyydyn usein vain hymistelemään ja miettimään miten vaihtaa aihetta luontevasti. Töissä olen lopettanut muutaman kahvitauon lyhyeen teeskentelemällä kiireistä, kun puhe on jälleen kerran siirtynyt vauvoihin ja pikkulapsiin. Tämä toimii jos paikalla on useampia ihmisiä, ja voin livahtaa tieheni huomaamatta. Mutta entä kun meitä on keskustelussa vain kaksi?