Miksi toivoa?

Miksi edes toivoa? Olen toivonut jo 2,5 vuotta eikä siitä ole ollut mitään iloa, saati hyötyä. Toivoa seuraa vain pettymys, suru ja sietämätön kipu. Suru tuntuu fyysisesti kehossa, rintaa puristaa, henki ei kulje, mutta yritän haukkoa ilmaa nyyhkäysten välissä. Se vetää naaman irveeseen ja saa taipumaan kaksin kerroin.

Kaikesta huolimatta minä jatkan. Jossain pohjamudissa, mielen syövereissä sitä toivoa kuitenkin kai on, eihän tätä muuten jaksaisi. Tunnen sitä yhä harvemmin, mutta tiedän että tätä nyt on vain jatkettava. Ei minulla ole oikeasti vaihtoehtoja, koska ainakin vielä tällä hetkellä tämä kipu on pienempi paha kuin jos tietäisin sen olevan lopullista.

Silti minua pelottaa, että jossain vaiheessa toivoni loppuu. Sillä hetkellä kai annetaan periksi?

Minun sisääni on hiipunut kolme alkiota. Haluaisin tietää, missä vaiheessa alkiot on lopettanut elämästä. Ehkä jo samana päivänä kuin ne siirrettiin pakastimesta kohtuuni? Ehkä ne jaksoi seuraavaan tai sitä seuraavaan päivään, mutta ei sen pidemmälle. Ehkä ne on kehittyneet hienosti niin pitkälle, että olisi jo kiinnittymisen aika, mutta limakalvo ei olekaan jostain syystä ottanut niitä vastaan? Sen pidemmälle ei ainakaan olla koskaan päästy, koska raskaustesteissä ei ole ollut havaittavissa minkäänlaista kiinnittymisen yritystäkään. Eli parhaassakin tapauksessa piinapäivistä valtaosa on aivan turhaa toivoa. Liian myöhäistä.

En tiedä voiko alkio ”kuolla”, mutta ainakin haaveeni kuolevat niiden mukana joka ikinen kerta. Kunnes sitten heräävät taas eloon uuden siirron lähestyessä.