Kipu

Edellisten kuukautisten alkaessa totesin miehelle kuinka väsynyt olen siihen, että koko ajan vain sattuu. Tarkoitin silloin fyysistä kipua, luget aiheuttivat viimeksi aika kovia kramppeja ja nyt kuukautiskivut korvensivat vatsaa. Mies katsoi myötätuntoisesti, otti kädestä ja ehdotti että poiketaan seuraavassa apteekissa hakemassa apua kipuun.

Huomasin silloin erityisen selvästi kuinka helppo hänen on suhtautua minun fyysiseen pahaan oloon verrattuna henkiseen. Surun ja ahdistuksen vyöryessä yli hän kyllä halaa ja pitää lähellä, mutta tunnen, että hän on hieman neuvoton. Alussa hän ahdistui kyyneleistäni, ei tiennyt mitä tehdä ja sanoikin niin vähän äkäiseen sävyyn. Kunnes kerroin hänelle (useaan otteeseen) etten kaipaa häneltä ratkaisua, sillä sellaista ei ole. Ei hän pysty viemään suruani pois, enkä todellakaan odota sitä. Haluan, että hän vain on lähelläni, etten tuntisi olevani niin yksin.

Haluan silityksiä ja helliä sanoja. Aivan samoja asioita kuin silloin, jos makaan flunssasta kipeänä sohvalla.

Viimeksi kun itkin keittiön pöydän ääressä, mies tuli kysymään mitä on tapahtunut. No eihän mitään ollut tapahtunut. Hän tuli halaamaan, mutta alkoi toisella kädellä järjestellä hedelmäkoria. Olisin suuttunut, jos en olisi ollut niin surullinen.

Mutta särkylääkettä hän pystyy hankkimaan. Siinä hän voi auttaa ja viedä kivun pois.