Kahvitauolla

Työkaveri on alkuvuodesta palannut äitiyslomalta. Istuimme viime viikolla lähes koko toimiston voimin iltapäiväkahveilla, kun juttelimme pienemmässä porukassa hänen ja toisen työkaverin kanssa niitä näitä.

Puhe kääntyi vapaa-aikaan ja työkaveri alkoi kertoa kuinka vaikeaa on omien menojen yhteensovittaminen miehen menojen ja lapsenhoidon kanssa iltaisin ja kuinka hän ei kehtaa lähteä töiden jälkeen harrastuksiin, ettei kuormita liikaa miestään, jolla taisi olla opintoja tai muita työpäivän jälkeisiä projekteja meneillään.

Emme ehkä olleet se vastaanottavaisin yleisö, minä ja parikymppinen mies, jolla on poikaystävä. Kuitenkin myöntelimme ja nyökyttelimme kuten asiaan kuuluu. Työkaveri taisi tulkita sanattomuutemme järkytyksenä ruuhkavuosista ja kuinka lasten myötä elämä on ohi, koska hän jatkoi selittäen, että nyt tämä kuulostaa varmaan ihan kauhealta ja rankalta, ei se niin paha siis ole. Oikeasti on ihanaa viettää illat sitten yhdessä perheenä ja ei todellakaan ole näin kamalaa.

Hän varmaan säikähti, että sai peloteltua meidät pois lastenhankinnasta.

En vaan tiedä mitä vastata tällaisiin päivittelyihin. Ei minulla ole niihin mitään sanottavaa ja tästä aiheesta on niin vaikea keksi mitään harmitonta rupattelua, koska se vaan on niin kipeä. Ja siitäkö vasta huono omatunto tulee, kun juuri äsken olimme puhuneet minun viime keväisistä häistäni. Molemmat keskustelukumppanini kohteliaan kiinnostuneina.

Mutta kyllä minä molempien heidän häistään olisin ollut kiinnostunut, ihan aidosti. Ja myös niistä harrastuksista, joihin työkaveri olisi ehkä halunnut iltaisin mennä.