Que sera

Eli tähän kiertoon on suunniteltu pakastetun alkion siirto?, hoitaja ennemmin totesi kuin kysyi, kun varasin ultra-aikaa.

Mikä siinä onkin, että joskus asiat ymmärtää, oikein kunnolla tajuaa, vasta kun joku muu sanoo ne ääneen? Tätähän on odotettu koko kevät. Innokkaasti, levottomasti, kaivaten ja peläten. Olen kertonut toukokuun aikana ainakin kolmelle ystävälle, että kesäkuussa voidaan todennäköisesti tehdä siirto, kunhan ei mitään yllättävää tapahdu. Silti en kai ollut sisäistänyt ajatusta, koska sillä sekunnilla kun hoitaja sanoi sen ääneen, hartiani lysähtivät ja minua alkoi huolestuttaa.

Taas siirto. Taas epäonnistuminen?

Pian on tosiaan edessä se, mitä on helmikuusta asti odotettu. Aika suuret paineet yhdellä pienellä alkiolla. Ja minulla. Jostain ne taas olivat hiljaa hiipineet mielen perukoille, ja kun ne kaikki tuli ajanvarauksen jälkeen ryminällä tietoisuuteen, keskittyminen lopun päivää töissä olikin aika toivotonta.

Toivoisin, että osaisin jo suhtautua tähän edes vähän rennommin. Ehkä sellainen que sera, sera-asenne on mahdotonta tässä yhteydessä, kyse on kuitenkin ihan elämän kokoisesta asiasta. Mutta jos edes vähän rennommin, niin ettei seuraavat kolme viikkoa olisi aivan täyttä tuskaa. Se(kin) huono puoli tässä tilanteessa on, että tähän ei totu. Mitä enemmän siirtoja tulee, sitä vaikeammaksi koko homma henkisellä tasolla käy.

Mitä jos tällä kertaa kokeilisin huijata itseäni, teeskennellä että ei tämä niin merkityksellinen siirto ole. Meillä on sitä paitsi alkioita pakastin täynnä, jos tämä ei nappaa kiinni, niin joku toinen sitten. Tiedän ettei negatiiviset ajatukset katoa minnekään, vaikka kuinka työntäisin niitä piiloon, kun en enää kestä olla niiden kanssa. Mutta voisiko niiden piilottaminen helpottaa elämää edes hetkeksi?

Hain juuri luettavaksi Mark Mansonin kirjan Kuinka olla piittamatta p*skaakaan. Oletan, että sen luettuani osaan olla vähän enemmän zen ja vähän vähemmän vaativa elämälle.

Jos ei välitä asioista, eivät ne voi satuttaakaan.