Sinnillä vaan

Minä olen yrittänyt niin kovasti, melko tasan kolme vuotta. Näin jälkeenpäin ajateltuna se on musertavan pitkä aika. Onneksi en osannut edes pelätä, että kun aloimme varovaisen innostuneen ja kihelmöivän odotuksen vallassa yrittää lasta, vielä kolmen vuoden päästäkään meille ei olisi sitä suotu.

Minulle on kotona opetettu, että kun vaan jaksaa yrittää, niin lopulta aina onnistuu. Vanhemmillani on ollut siinä valtavan hyvä ja kannustava ajatus taustalla, sen ansiosta voin luottaa itseeni ja omiin kykyihini. Kotoa olen omaksunut sinnikkyyttä ja periksiantamattomuutta, mistä on ollut hyötyä monessa haasteessa elämäni aikana.

Sinnillä vaan isälläni oli tapana lempeästi sanoa, kun jokin asia vastusti.

Ja sinnikkyys minua ja miestäni on kantanut tänne asti. Mutta aina pelkkä sinni ei yksinkertaisesti riitä. Aina kaikki ei ole kiinni yrittämisestä, ja se on kovin vaikeaa hyväksyä. Yrittämisen eetos on kääntynyt minua itseäni vastaan, enkä osaa antaa itselleni rauhaa tai lupaa vain olla niin kauan kuin jotain voisin vielä tehdä. Koskaan ei riitä, koska koskaan en ole tehnyt kaikkea. Ehkä itsesyytösteni alkulähde onkin liiallinen luotto omiin kykyihini?

Ei minua kuitenkaan koskaan ole epäonnistumisista moitittu, ainoastaan kannustettu yrittämään uudelleen. Ja senhän minä tein, tunnollinen kun olen. Ja yleensä lopulta onnistuinkin, ainakin riittävän hyvin, sekä itselleni että vanhemmilleni. Täydellisyys ei ole koskaan ollut edellytyksenä olemiselleni.

Olisi viisautta nähdä milloin on tehnyt tarpeeksi. Sitä minä vielä opettelen. Osaan jo olla periksiantamaton ja sitkeä, nyt olisi vuoro opetella hellittämistä. Nähdä milloin sinni ei ole enää kannatteleva voima, joka vie eteenpäin vaan pakottava vaatimus, joka painaa alaspäin, vaatii aina vain enemmän ja enemmän.

Mutta vielä minä jatkan yrittämistä, sinnillä.