Hukun huoliin

Luin viime viikolla työpäivän aikana hesarista jutun vauvasta, joka oli kuollut synnytyksen aikana kohtuun. Uutinen oli kaikin puolin kamala, miten tuollaista voi sattua? Tulin niin surulliseksi vauvan ja koko perheen puolesta, kunnes tunne alkoi vaihtua paniikiksi. Mieleni rekisteröi, että tosiaan, tuollaistakin voi sattua. Minun oli lähdettävä vessaan itkemään, kun yhtäkkiä olin varma, että minun vauvani kuolee myös, ellei ole jo kuollut.

Viimeisestä ultrasta on kolme viikkoa ja seuraavaan neuvolaan vielä reilu viikko. Siellä kai kuunnellaan sydänäänet, jos on jotain kuunneltavaa. Tämä epätietoisuudessa eläminen on raastavaa. Suurimman osan aikaa olen ollut tyyni ja hyvällä mielellä. Toisinaan katselen pinterestin tarjoamia vauva-aiheisia kuvia, sydämeni sulaa ja mietin, että onko meilläkin oikeasti kohta tuollainen. Mutta sitten vastaan tulee jotain tällaista kuin muiden huonot uutiset ja kaikki pelot hyökyvät päälle. Ne voivat olla niin ylivoimaisia ja kuluttavia. Vaikka kaikki on varmaan ja todennäköisesti hyvin, ei se paljon lohduta. Oli uutisen äidillekin sanottu monta kertaa, että kyllä kaikki on hyvin, ei mitään hätää.

Toisaalta minulle ei ole kertaakaan tullut sellaista oloa, että nyt sille tapahtui jotain, pakko päästä äkkiä tarkistamaan asia. Kuvittelen ennemmin, että ehkä jotain on jossain välissä tapahtunut ja minä vain olen siitä autuaan tietämätön. Olen ottanut noin joka toinen sunnuntai vatsani sivuprofiilista valokuvan, koska on ollut ihana nähdä miten se kasvaa. Paitsi tällä kertaa se ei ollut kasvanut, viikon 14 ja 16 sivuprofiili on täsmälleen sama, vaikka vauvan olisi pitänyt sillä aikaa kasvaa nektariinista avokadon kokoiseksi. Kyllä kai sen pitäisi vatsan koossa näkyä?

Etsin netistä tietoa, siitä miten tunnistaisi toisen kolmanneksen aikana tapahtuneen keskenmenon. Vastauksena oli, että verenvuodoista ja krampeista tai vaihtoehtoisesti keskenmeno voi olla myös täysin oireeton. Niinpä tietysti voi. Juuri tänään tuntuu, että minä hukun kaikkiin näihin huoliin.