Harmi

Kyllä on harmi, ettei hänellä ole lapsia!, sanoi anoppini kerran sedästäni ja minua alkoi suututtaa. Mikä ihmeen harmi? Millä oikeudella hän harmittelee tuollaista asiaa, toisten elämää?

Tavallaan ymmärrän mistä anoppini ajatus kumpuaa, appivanhempani ovat mieltyneet setääni ihan erityisesti, hän on lempeä ja ystävällinen, ja he ovat viihtyneet hyvin hänen seurassaan. Hän osaa myös muutaman sanan mieheni äidinkieltä, mistä appivanhemmat olivat luonnollisesti otettuja ja sitä he ovat jaksaneet ihastella monta kertaa jälkeenpäin. Mutta silti, miten kaikki tämä liittyy lapsiin?

Minä en tiedä miksei sedälläni ole vaimonsa kanssa lapsia. He ovat olleet naimisissa 80-luvulta asti ja lapsettomuus voi olla heille yhtä hyvin vapaaehtoista kuin tahatontakin. Mutta ei ole kenenkään ulkopuolisen asia alkaa sitä arvuutella. Eikä varsinkaan harmitella! Ihan kuin setäni olisi arvokkaampi ihmisenä, jos hänellä olisi lapsia. Jotain enemmän kuin nyt, kun niitä ei ole.

En ole itse koskaan pohtinut syitä heidän lapsettomuudelleen, ehkä koska olen siihen pienestä pitäen tottunut, mutta myös koska he ovat olleet aivan riittäviä omina itsenään. Ei heiltä tai heistä ole puuttunut mitään. En tiedä, kuinka he kokevat elämänsä kulun ylipäänsä, mutta minulle he näyttäytyvät onnellisina ja tasapainoisina, mikä taas on ollut lohduttavaa silloin kun aloin katsella ympärilleni nähdäkseni miltä elämä ilman lasta voisi näyttää. Vasta oman lapsettomuuden myötä olen havahtunut siihen, kuinka täyttä elämää he elävät, ehkäpä siis minäkin olisin voinut.

Ehkä eniten minua ärsyttää heidän puolestaan siksi, että jos minusta olisi puhuttu näin ja voivoteltu lapsettomuuttani, se olisi yksinkertaisesti loukkaavaa. En kaipaa muiden sääliä enkä surkuttelua. (Tukea ja myötäelämistä sitä vastoin paljonkin.) Enkä jaksa uskoa että kukaan muukaan kaipaa, tällaista omien elämänvalintojen ja -tapahtumien arvostelua, vaikka kuinka myötätuntoon verhottuna.