Valmistautumista

Olen viimeisen puolen vuoden aikana törmännyt kahteen hyvin vastakkaiseen näkemykseen raskaudesta ja erityisesti synnytyksestä. Ensimmäinen on naista ylistävä ja voimaannuttava. Kuinka ihmeellinen naisen keho onkaan, miten vahva minä olen ja pärjännyt hienosti tähän asti ja synnytys on sitten tämän upean matkan lähes ylimaallinen huipentuma, jossa pääsee kosketuksiin naiseutensa kanssa ennenkokemattomalla tavalla. Toinen kuittaa koko homman sillä, että miljoonat naiset käyvät jatkuvasti samaa läpi, ei siinä mitään kovin kummallista voi olla.

Mielestäni molemmissa on perää. En ole vieläkään lakannut hämmästelemästä, kuinka ihmeellistä tämä tosiaan on. Sisälläni kasvaa ihminen! Nyt se pärjäisi jo varsin hyvin kohdun ulkopuolella, jos jostain syystä päättäisikin tulla maailmaan. On kiehtovaa ajatella, että tässä minä vain kanniskelen vauvaa mukanani ja kaikki sisuskaluni ovat siirtyneet sen tieltä pois. Koko raskaus on ollut tottumista ja ihmettelyä, tietysti henkisesti mutta myös fyysisesti. Juuri kun on tottunut yhdenkokoiseen mahaan, seuraavalla viikolla huomaa että se on taas ihan erilainen.

Synnytyksen kulusta ja eri tavoista on niin paljon tietoa saatavilla, että sen määrä alkaa ahdistaa. Pitäisikö kaikkiin niihin vaihtoehtoihin perehtyä ja osata valita juuri se optimaalisin tapa sekä minun että vauvan kannalta? Olla tietoinen valintojen seurauksista, miten mikäkin valinta saattaa pahimmillaan tai parhaimmillaan vaikuttaa meihin molempiin koko loppuelämiemme ajan. En minä sellaiseen pysty! Liikaa uusia asioita, liikaa omaksuttavaa, liikaa pelättävää. Silloin ajattelen, että mikä olisi sen luonnollisempaa kuin synnytys, ei minun varmasti tarvitse opiskella sitä etukäteen kirjasta. Naiset on synnyttäneet maailman sivu ja suurin osa menestyksekkäästi. Nykyään se on sitä paitsi yhä turvallisempaa, mitä minä siis pelkäisin?

Loppuaikana töissä minulta alettiin kysellä, joko lähestyvä synnytys jännittää. Silloin vastasin vielä ei, mutta nyt vapaalla ollessa synnytys alkaa viimein konkretisoitua. Se on oikeasti ihan kohta edessä. Lähes hetkenä minä hyvänsä.

Apua.

Mutta kuitenkin tähän mennessä kaikki on sujunut hyvin, miksei siis jatkossakin? Haluan ajatella, että olen kärsinyt riittävästi jotta raskaus saatiin ylipäänsä alkuun, niin synnytys varmaan sujuu ihan helposti. Raskaus ainakin on sujunut. Ja lisäksi olen sitä mieltä, että kunhan me molemmat olemme hengissä synnytyksen jälkeen, se on mennyt hyvin.

Toisaalta minua on alkanut huolestuttaa yksi lohduttavaksi tarkoitettu lausahdus, jonka olen neuvolassakin kuullut, eli luota intuitioosi, huomaat kyllä, jos jotain on pielessä. Miten niin, mistä minä sen muka huomaisin? Jos olisin raskauden aikana aina luottanut intuitiooni, enkä järkeeni, olisin käynyt ultrassa varmistamassa sikiön hengissä olon noin joka toinen viikko. (Alkuun niin toki teinkin.) Nyt minua kuitenkin jännittää, että en enää huomaa tai ota vakavasti oikeasta vaarasta kertovaa intuitiota, vaan järkeilen huolen pois. Enkä ota yhteyttä sairaalaan vaikka pitäisi.

Luottamus kehooni on pikku hiljaa raskauden aikana palautunut, mutta ei selvästikään vielä tarpeeksi sillä en luota tunnistavani varoitusmerkkejä. En toisaalta uskalla luottaa positiivisiinkaan merkkeihin, kun kaaduin portaissa kuukausi sitten, ja vaikka maha ei ottanut osumaa ja vauva liikkui vilkkaasti koko illan, lähdin silti yötä vasten päivystykseen. Ja kaikki oli hyvin. Lääkärikin tiedusteli tunnin sykekäyrän tarkkailun ja ultraäänitutkimuksen jälkeen, että mikä minut siis saikaan lähtemään näytille?

Huoli minut sai liikkeelle. Ja huoli olisi estänyt minua nukkumasta, joten onneksi menin.