Nauti!

Nauttikaa nyt, ne kasvaa niiiin nopeasti!

Olen kuullut tämän lauseen keskimäärin kerran päivässä vauvan syntymästä lähtien. Sanojat ovat olleet, tuttuja, puolituttuja, tuntemattomia, sukulaisia tai kavereita. Varmaan puolet kerroista on tullut anopin suusta, hän jaksaa muistuttaa asiasta jokaisen puhelun päätteeksi.

Ja minähän nautin! Kun vauva puputtaa suloisesti rinnalla tai nukkuu rauhallisesti vaunuissa ja minä saan kävellä merenrantaa pitkin lämpimässä kesäaamussa. Nautin valtavasti vauvan kehityksen seuraamisesta, hän esimerkiksi pitää silmiään auki jo paljon pidempään kuin viikko sitten. Nyt hän jo katselee maailmaa, minua ja isäänsä niin tarkkaavaisesti. Myös aiemmin hyvin passiivinen pötkylä on alkanut kiehnäämään rinnalla ja etsimään itse parempaa asentoa syömiseen.

Minua mietityttää mistä tämä jatkuva nauttimisesta muistuttamisen tarve kumpuaa. Tuntuuko muistuttajista itsestään, etteivät he osanneet arvostaa jokaista ikävaihetta tarpeeksi? Onko taustalla ajatus siitä kuinka hetken kestää elämää, sekin synkkää ja ikävää? Eli jos välillä on edes vähän kivaa, niin siitä pitää ottaa kaikki irti? Kai viesti on, että ei pidä kaivata tulevaa tai haikailla mennyttä.

Oli miten oli, nauttimisesta muistuttaminen tuntuu välillä painostavalta. Koska on todellakin hetkiä, kun en ole nauttinut. Kuten silloin kun kävelen kävelemistäni, mutta vauva ei rauhoitu, joten päädyn kantamaan häntä toisella käsivarrellani samalla kun toisella työnnän vaunuja. Ja sitten kun hänet lopulta saa siirrettyä unessa vaunuihin, hän herää jo puolen tunnin päästä, jolloin minä olen lopen uupunut, kaukana kotoa ja taas kannan itkevää vauvaa käsivarrellani.

On vaikea nauttia ja olla läsnä, jos mielen perällä lymyää ajatus, että nautinhan minä nyt tarpeeksi. Mielestäni paras neuvo, jonka olen saanut on tutustukaa toisiinne rauhassa, muu maailma saa nyt odottaa.

Eli olkaa läsnä toisillenne. Silloin myös yhteisestä ajasta nauttiminen on helppoa.