Ulkopuolinen

Lapsettomuuden myötä olen saanut elämääni uuden kokemuksen, jota en ole aiemmin varsinaisesti tuntenut: ulkopuolisuuden.

On onnekasta, että olen aina saanut tuntea kuuluvani johonkin ja jonnekin. Olen kuulunut erilaisiin harrastus- ja ystäväpiireihin sekä tietenkin perheeseeni ja laajemmin sukuun. Nyt kuitenkin olen kokenut silloin tällöin inhottavia ulkopuolisuuden pistoksia. Äiti-kerhoon en tietenkään kuulu ja se on ikävää, mutta ikävämpää on, että olen alkanut tuntea ulkopuolisuutta myös perheessäni.

Sisarpuolilla on jo useampia lapsia, he ovat samaa ikäluokkaa kuin minä, mutta aloittivat lisääntymisen paljon aiemmin. Siskoni sai vihdoin pitkän selittämättömän lapsettomuuden ja lapsettomuushoitojen jälkeen lapsen, enkä voisi olla onnellisempi hänen puolestaan. Olen ihan itsekkäästi onnellinen myös omasta puolestani, kun minulla on nyt ihana uusi ihmisenalku elämässäni. Minäkin odotin häntä pitkään.

Mutta silti siskon jakamat onnelliset perhekuvat tuntuvat välillä pahalta. Tai kun äitimme toteaa lapsenlapsen vierailun olleen joulun tärkein asia. Tai kun isä oli pystyttänyt mökille keinun ja lähetti ryhmäviestin ja kuvan saatesanoilla ”nykyisille ja tuleville lastenlapsille”. Siskoni oli tällöin raskaana ja sisarpuolten lapsia riittää, eli keinussa kiikkuisi kaikkien muiden paitsi minun lapset.

Ehdotin joulukuun alussa miehelle, että viettäisimme joulun keskenämme, vaikka jossain tunnelmallisessa hirsimökissä metsän keskellä, mutta hänestä ajatus oli outo. Jouluna kuuluisi olla perheen luona. Olen oikeastaan samaa mieltä, ja nautin suuresti sekä joulusta että ajanvietosta perheeni kanssa, mutta tänä vuonna vaan tuntui, että olisiko kuitenkin hyvä ajatus olla yksin. Ehkä se oli jokin itsesuojeluvaisto, joka olisi halunnut minimoida riskit ja välttää juuri tällaisia pieniä pettymyksiä ja pahaa mieltä. En halua tuntea, etten olekaan enää tärkeä osa perhettäni.

Joulu meni kuitenkin mukavasti, eikä lapsettomuus ollut päällimmäisiä ajatuksiani. Ainakaan koko aikaa.