Donitsilaatikko
Olen ollut pian yhden kolmanneksen ajan raskaana, mutta lapsettomuus ei ole jättänyt minua taakseen. Ehkei se koskaan jätäkään?
Sain ystävältä hienotunteisen raskausilmoituksen tekstiviestillä, kun tiesin jo olevani raskaana, mutta emme olleet kertoneet asiasta vielä kenellekään. Ensireaktioni oli kouraisu rinnassa ja ajatus niinpä tietenkin. Tietysti hänkin on raskaana. Kunnes muistutin itselleni, että ei hätää, niin olen minäkin. Mutta kyllä se kouraisee, varsinkin kun tiedän sen olleen heille helppoa, heillä ei voinut olla kovin montaa yrityskuukautta takana. Vaikka en yksityiskohtia heidän päätöksestä tiedäkään, olemme molemmat olleet avoimia lapsitoiveistamme ja tiedän suunnilleen ajanjakson, jolloin he eivät ole vielä yrittäneet. Mutta kun aikaa vähän kului, ymmärsin että sehän on ainoastaan ihanaa, kun voimme kokea tämän yhtä aikaan.
Toinen kateuden kouraisu tapahtui, kun töissä tuli kahvitauolla puheeksi työkaverini paluu vanhempainvapaalta helmikuussa. Mieleni teki melkein huutaa, että olen minäkin kohta äitiyslomalla! En tietenkään sanonut mitään, en ole vielä puhunut asiasta edes pomolleni. Mutta silti, vieläkin toisen äitiyslomasta puhuminen saa minut tuntemaan oloni epämukavaksi.
Jos kadulla näköpiiriini ilmestyy raskaana oleva nainen, käännän yhä katseeni refleksinomaisesti pois. Toteutin pitkään poissa silmistä, poissa mielestä -strategiaa, eikä siitä pois oppiminen käy käden käänteessä.
Olen miettinyt kuinka kertoa asiasta töissä. Toimistojohtajamme ja ryhmänvetäjäni aion pyytää joulunalusviikolla palaveriin, jotta voin jakaa uutiset yksityisesti ensin heille, joille sillä on työpanokseni kannalta merkitystä. Mutta muille työkavereille leikittelen ajatuksella keksiä joku hauskempi tapa. Pinterest on täynnä kuvia donitsilaatikoista, joissa lukee jotain sen suuntaista kuin ”äitini ei halua olla ainoa isomahainen täällä, joten syökää pois, t. vauva Vainio”. Mutta sitten mietin, miltä minusta olisi tuntunut vielä syyskuussa, jos tällainen laatikko olisi ilmestynyt kahvipöytään. Se olisi tuntunut pahalta. Päivästä riippuen ehkä todella pahalta, kotona olisin varmasti itkenyt ja täällä olisin ehkä avautunut, että miksi tällaisia tempauksia pitää oikein tehdä ja kylläpä tuli paska fiilis. En olisi varmaan syönyt yhtään donitsia. Minua jännittää, jos töissä onkin joku muu, jolle tämä on arka aihe, enkä haluaisi aiheuttaa pahaa mieltä. Edes vahingossa.
Yksi työkaverini, joka on kaverini myös töiden ulkopuolella, tietää raskaudesta ja hän oli heti donitsilaatikon puolella, lupasipa auttaa leipomisessakin. Hänen mielestään vauva on täydellinen tekosyy tehdä kaikkea hauskaa!
Niinhän se olisi, ja minä haluaisin tehdä hauskoja asioita. Vihdoin minäkin saan kokea lapsen saamiseen liittyvät ihanat puolet, en vain loputtomia lääkkeitä, pistoksia ja lääkäriaikoja. Epätoivosta ja muista negatiivisista tunteista puhumattakaan. Ja vaikka tiedän, miten donitsi-ilmoitus olisi itseäni satuttanut, en tiedä olisiko uutisia ollut yhtään sen helpompi kuulla millään muullakaan tavalla.