Harmittomia haaveita, kauniita kuvitelmia

Olen ollut viime aikoina epäilyttävän hyvällä mielellä. En oikein tiedä mistä tämä on peräisin, ehkä toivoa antaa se, että seuraavaan siirtoon valmistaudutaan taas ihan uudella tavalla ja uusin lääkkein tai sitten säännöllinen meditoiminen on alkanut vaikuttaa mielenlaatuuni. Mutta joka tapauksessa tämä on sekä epämukavaa että pelottavaa.

Jokin pieni, mutta itsepintainen osa minussa on vakuuttunut, että on vain ajan kysymys milloin tulen raskaaksi. Viimeksi olen ajatellut näin maaliskuussa 2020.

Olen taas alkanut haaveilla lasten nimistä. Olen harrastanut vaivihkaista nimitunnustelua miehen suuntaan aiemminkin, mitä nyt lapsettomuushoidot ovat vieneet siitä ilon muutamaksi vuodeksi. Mutta nyt minulla on taas mielessäni hyviä vaihtoehtoja ja suosikkeja sekä pojalle että tytölle, sekä etunimiksi että toisiksi nimiksi, ehkä kolmansiksikin. Mainitsen niistä muka sivumennen miehelleni, joka onneksi suhtautuu siihen suopeasti. Hän on aina ollut positiivisen ajattelun kannalla eikä varoittele tai jarruttele pieniä tai suuria haaveilujani, vaan alkaa pohtia nimiä kanssani.

Olen myös laskeskellut milloin ensimmäiset raskausultrat olisi, jos seuraava tai sitä seuraava siirto onnistuu. Mies lähti ulkomaille töihin vähän pidemmäksi aikaa, joten olen pohtinut milloin hän pääsisi mukaan ultraan. Todennäköisesti joutuisin menemään varhaisultraan yksin, ja ehkä ensimmäiseen viralliseenkin ultraan, hän kun ei voi tehdä etätöitä Suomesta. Ehkä meidän pitäisikin varata tapaaminen yksityiselle lääkärille silloin kun itse menen hänen luokseen tekemään etätöitä?

Entäs sitten pistoslääkkeet, miten niitä saakaan kuljettaa lentokoneessa? Seuraavan siirron yhteydessä saan progesteronituen injektioina ja minulla on muutamakin reissu tiedossa, joiden aikana sitä todennäköisesti vielä tarvitsisin.

Haaveilu ei ehkä ole pahasta, mutta nämä ovat aivan liian konkreettisia asioita tässä hetkessä mietittäviksi. Mutta kuten tiedetään, jos jotain yrittää oikein kovasti olla ajattelematta, eihän sitä muuta enää päähän mahdukaan.

Ja sitten kuitenkaan en tiedä mistä muustakaan voisin haaveilla. Toisaalta tällaiset suhteellisen pienet asiat ovat helppoja ja turvallisia, onhan vain käytännöllistä olla varautunut. Mutta jos alan kuvitella miltä raskaana oleminen, oma lapsi tai hänen odottaminen voisikaan tuntua, miltä elämämme voisi näyttää ja mitä kaikkea saisin kokea, tulen vain surulliseksi. Niiden haaveiden kaatuminen sattuu negatiivisen testipuikon äärellä eniten.

Vaikka osa mielestäni onkin optimistinen, toinen osa ei anna unohtaa sekunniksikaan, että ei tässä mitään takuita ole. Mutta ehkä nimistä haaveilu on vielä tarpeeksi viatonta.