Jos me joskus

”Jos me joskus saadaan lapsia-…” sanoin taannoin kahvipöydässä kahdelle työkaverille, kun keskustelu kääntyi kielten opiskelusta monikielisiin aikuisiin ja sitten kaksikielisiin lapsiin. Meillä on miehen kanssa eri äidinkielet ja olemme jo suhteemme alussa miettineet, että miten sitten joskus tulevaisuudessa kieliasiat hoidetaan lasten kanssa, joten minulla oli tärkeä mielipide esitettävänä.

Olin jälkeenpäin ihan ylpeä itsestäni, miten luontevasti pystyin ottamaan osaa keskusteluun sekä miten totuudenmukaisesti, mutta neutraalisti osasin lapsitoiveen ilmaista. Yleensä ihmiset kuitenkin viittaavat tuleviin toiveisiinsa muodossa sitten kun meillä on lapsia. Olen kuullut myös sanottavan, jos me joskus päätetään lisääntyä, joka on vielä asteen verran itsevarmempi ilmaus.

Minua ei sureta se, että toiset voivat tietämättömyyttään puhua näin kevyesti, vaan se että todennäköisesti he saavat pysyäkin onnellisen tietämättöminä. Todennäköisemmin heille se on vain päätös, vaikka tahaton lapsettomuus onkin yhä yleisempää.

En ole sitä mieltä, että kaikkien pitäisi koko ajan varoa sanojaan, koska keskustelussa saattaa olla mukana henkilö, jolle lasten hankkiminen on kipeä asia ja hänestä saattaa tuntua pahalta. Minä olen se henkilö, johon sattuu kun puhe kääntyy vauvoihin ja lasten saantiin, mutta ei se ole muiden syy. Eivät he voi tietää, enkä oletakaan. Eikä minusta tuntuisi yhtään vähemmän pahalta, vaikka jokainen lisäisikin raskausuutisensa loppuun disclaimerin mutta tiedän kyllä, että kaikille tämä ei ole näin helppoa, ja olen hyvin pahoillani heidän puolestaan.

Läheisiltäni odotan tiettyä hienotunteisuutta, mutta en muilta. Koska eivät he tiedä. Enkä minä halua selittää. Totta kai tuntuu pahalta, mutta sitten minä käsittelen pahan oloni omaan tapaani itsekseni, usein kirjoittamalla blogipostauksen.

Mutta välillä minäkin voin jo ottaa osaa keskusteluihin, jotka liippaavat läheltä perhesuunnittelua. Koska ehkä mekin joskus.