Kuvitelmia ja todellisuutta

Kuinka monesti olenkaan kuvitellut sen hetken, jolloin raskaustesti muuttuu positiiviseksi. Välillä kuvitelmissani itken onnesta, välillä kiljun, välillä en saa sanaa suustani järkytyksestä. Joskus on viikonloppu ja voin mennä herättämään vielä nukkuvan miehen ilouutisilla. Joskus teen testin illalla ja näemme yhdessä kaksi viivaa. Joskus kuvittelen, että teen testin aamulla ennen töihin lähtöä tai kun mies ei ole kotona. Tämä on ongelmallinen kuvitelma, en ole pystynyt päättämään miten ilmoittaisin asiasta, soittaisinko heti, lähettäisinkö kuvaviestin vai odottaisinko että nähdään illalla kotona? Kaikkia mahdollisia skenaarioita olen kuvitellut, ja yhteistä kaikille on pakahduttava onnen tunne.

Samoin olen kuvitellut sitä hetkeä, kun saan kertoa raskaudesta siskolleni, muulle perheelle ja ystäville. Läheisimmille kertoisimme asiasta pian, laajemmalle ystäväpiirille vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Osa tietää meidän haasteista, ja heille haluaisin kertoa heti, vaikka sitten joutuisin kertomaan myös keskenmenosta. Se kai on se suurin syy alkuraskauden salailuun. Liikutun kuvitelmieni voimasta joskus jopa kyyneliin, kaikesta siitä onnesta ja rakkaudesta, jota ympärillämme olisi. Voin kuvitella sen niin elävästi.

Sitten todellisuuteen. Kuinka tarkkaan olenkaan tiiraillut tikkua, että eikö siinä oikeasti näy edes himmeää viivaa..? Jos siinä kuitenkin näkyisi jotain, jos käännän vähän eri kulmaan, valokin tulee nyt aika huonosti. Mutta ei, ei siinä näy. Ei edes sitä viivan paikkaa, josta puhutaan ja jonka jotkut epätoivoissaan tulkitsee haamuksi. Minäkin varmasti tulkitsisin. Joissain kierroissa olen ehtinyt tehdä kaksikin testiä. En ole tyytyväinen tulokseen, se oli varmaankin väärä negatiivinen. No ei ollut.

Onkohan positiiviseen testiin uskominen yhtä vaikeaa? Etsiiköhän siitäkin vilppiä samalla intensiteetillä kuin negatiivisesta, kunnes lopulta tyytyy kohtaloonsa. Se jää nähtäväksi.