Olisipa tämä jo ohi

Ensimmäiset hormonipillerit on aloitettu jo viikko sitten, pian alkaa taas piikki-show. Ensimmäisen hoitokierron alkaessa minua jännitti paljon, mutta myös hyvällä tavalla, niin että olin jopa vähän innoissani. Ehkä minä pian olisin jo raskaana.

Nyt minulla on sellainen olo, että olisipa tämä jo ohi. Alkaisi jo piikitykset, että saisi koko homman alta pois. Mutta ei sillä että pääsisin jatkamaan elämää, näen tulevaisuuden tällä hetkellä tasan punktioon asti. (Ehkä alkion tuoresiirtoon, jos vähän haaveilen, mutta siitäkään en uskalla olla varma.) Vaan siksi, etten jaksa enää näitä päässäni jatkuvasti pyöriviä enemmän ja vähemmän lamauttavia kauhuskenaarioita. Nyt minua jännittää huomattavasti enemmän kuin ensimmäisellä kerralla, mutta mukana ei ole enää yhtään sitä hyvää jännitystä ja varovaisen odottavaa innostusta tasapainottamassa tätä painajaista. Kaikki on vain ahdistavaa painajaista, josta en ole vieläkään herännyt.

En silti ole luopunut toivosta, mutta jokin lamaannus minut on vallannut. Kaipaan sitä onnellista loppua yhtä paljon, jos en enemmänkin, kuin ennen, mutta reitti sinne on yhä enemmän pimeän peitossa. Ai että tämä tiekö sinne vie? No toivotaan.

Olimme 10 päivää lomalla aivan muissa maisemissa ja se oli ihanaa. Päätin jo etukäteen nauttia asioista niin kuin IVF-hoito ei olisikaan lähestymässä. En ole esimerkiksi juonut alkoholia melkein koko kesänä, pääsyynä alkionsiirrot ja kaksi TWW:tä, mutta myös koska pienetkin alkoholimäärät saattaa vaikuttaa sukusolujen laatuun. Mutta nyt otin viinilasin tai aperitiivin, aina kun siltä tuntui.

Haluaisin sanoa, että sain lomalta voimaa ja uutta energiaa hoitoihin, mutta ei se siltä kyllä tunnu. Pystyin lomalla nauttimaan olostani ja rentoutumaan (suurimman osa aikaa ainakin, yksi läheisen gender reveal sai minut itkemään loppupäivän), mutta nyt olen yhtä surullinen kuin ennen lomaakin.

Kunpa tämä olisi jo ohi.