Ongelmien pakoilua

Minulla on ollut aika hyvä ja rauhallinen olo jo useamman viikon. Olen vihdoin voinut keskittyä uuteen työhöni ja alkaa nauttia etätöiden tuomista eduista, kuten olemattomista työmatkoista ja päiväkahveista aurinkoisella parvekkeella. Tämä tyyneys luultavasti johtuu siitä että olemme vähän kuin tauolla hoidoissa, mutta kuitenkin seuraava askel on selkeänä edessä. Ei ole sellaista jatkuvaa epätietoisuuden tilaa, jota on joutunut sietämään enemmän ja vähemmän vuoden verran. Niin kauan kun meillä on kuusi alkiota pakkasessa, voin ajatella, että meillähän on aivan hyvät mahdollisuudet, ei tässä mitään hätää. Ongelma on, että heti kun alamme käyttämään mahdollisuuksiamme, onnistumisen todennäköisyys laskee. Ja epätoivo ja paha olo hyvin todennäköisesti nousee.

Ehkä näin pitkä tauko punktion ja siirron välissä ei olekaan hyvä juttu, kynnys ja odotukset ehtivät nousta niin korkealle, että en ole enää varma haluanko yrittää astua sen yli. Vaikka tietenkin haluan. Mutta nyt olen ehtinyt paljon pidempään pohtia ja murehtia sitä mikä kaikki voi mennä pieleen ja kuinka todennäköisesti ne menee pieleen. Tämä tuntuu vähän samalta kuin avannon reunalla arpominen. Kun olisi pitänyt mennä heti veteen, muttei mennyt, ja nyt ajatus uimisesta tuntuu paljon pahemmalta kuin se todellisuudessa olisi ollut.

Onneksi häiden järjestely on antanut muuta ajateltavaa, ja olen keskittynyt täysillä siihen. Onnea on myös äiti, joka on yhtä innoissaan ideoimassa ja tekemässä kaikkea tuiki tarpeellista, kuten leikkovihreillä koristeltuja sifonkirusetteja tuolien selkämyksiin vihkipaikalle. Tämänkin idean sain yhtä unetonta yötä viettäessäni ja yrittäessäni harhauttaa mieleni mukaviin asioihin pinterestiä selaamalla. Tällä kertaa se toimi!